Kattoikkunat

Minä lennän. Lennän Isäni muovaamilla siivillä, joiden minun ei tarvitse pelätä pettävän. Tuuli pesii hiuksissani, käsivarsiani palelee. On niin ihanaa vain heilua ilmassa kaikkien yläpuolella. Ilta on jo pitkällä, eikä ole kauniin utuista niin kuin syysiltoina, vaan kylmää ja huurteista. Maassa on jo jäätä, mutta minun jalkani ovat paljaat.

Minut on kerran paiskattu maahan. Silloin oli syksy, sienet kasvoivat ympärilleni ja linnut hyvästelivät puut ja kaislat. Kukaan ei pitänyt minua hengissä. Minä vain makasin märällä metsäaukiolla, annoin hiusteni juurtua maahan kiinni ja haavojeni märkiä niin, että pienet verenimijät saivat minusta hyvää. En edes yrittänyt nousta, ymmärrätkö?

Joskus silloin, kun maa jo jäätyi öisin, saapuivat saappaat. Ne kävivät aina kun olin paleltua. Lämmin käsi silitti poskeani, sulatti jäätyneet kyyneleeni ja toi ylleni punaisen huovan. Silmäni olivat sokaistuneet kaikesta liasta ja itkemisestä, niin etten nähnyt saappaiden omistajaa. Hän tuoksui appelsiineille.

En pystynyt liikuttamaan jalkojani. En tuntenut niitä enää. Luulin ensin, että joku varasti ne. Kuitenkin tiesin, ettei sellaisia typeryyksiä tapahdu. En pyytänyt apua. En kysynyt keneltäkään, oliko minulla jalkoja vai ei. Jalathan pettävät toisinaan. En minä jalkoja tarvitsisi. Ne eivät olleet ennenkään kantaneet minua uskollisina.

Minä antauduin. Kun saappaat seuraavan kerran tulivat, minä pyysin: "Vie minut luoksesi. " En kyennyt kuin kuiskaamaan. Hän oli onneksi tarpeeksi lähellä kuullakseen sen. "Luulin jo, ettet koskaan pyytäisi tuota," hän sanoi. Minä kuulin sen, hän oli mies. Hän nosti minut syliinsä, vaikka olin todella painava raskaan mieleni kanssa. Hiukseni olivat tiukasti sammalikossa kiinni. Hän kiskaisi, kauniit juureni katkesivat.

Minä sain tuon miehen luota ihan oman huoneen. En pystynyt sitä näkemään, mutta hän kuvaili miltä se näytti. Seinät olivat haaleankeltaiset, sängyssä kiemuraiset päädyt ja takaseinällä ovi parvekkeelle. Joka päivä sain kuulla huoneesta lisää. Silmilleni oli sidottu liina, jotta ne paranisivat nopeammin, joten en voinut edes yrittää nähdä ympärilleni. Tiesin kuitenkin, että toisella sivuseinällä oli kolme appelsiinipuuta. Ja joka päivä sain syödä appelsiineja niin paljon kuin vain tahdoin.

Tuntui kuin olisin ollut tuossa huoneessa ainakin kaksi kertaa niin kauan, kuin olin ollut metsässä. Jalkani eivät edelleenkään toimineet, joten jouduin vain makaamaan sängyllä, jossa oli satiinilakanat. Minulla oli ehkä liikaa aikaa ajatuksilleni, mutta ainakaan en ollut aivan yksin.

Kun tunsin pitkästä aikaa auringon lämmön kädelläni, pyysin miestä kertomaan kuka hän oli. Hän huokaisi, istui pitkään ihan lähelläni ja sanoi sitten: "Minä olen ollut Isäsi syntymästäsi asti. Olen ohjannut jokaisen liikkeesi, seurannut kauempaa kulkuasi ja kirjoittanut sinusta sata kirjaa. Minä olen rakastanut sinua. Niin paljon, että pyristelyistäsi huolimatta annoin sinun lähteä kauaksi minusta. Kuulin kuitenkin tarinan siitä, kuinka jäit haavoittuneena makaamaan. En voinut jättää sinua yksin. Minähän olen kuitenkin sinun Isäsi." Ennen en ollut ollut kenenkään lapsi, minä en ollut omannut kuin puolikuolleet juuret, nyt kuitenkin tuntui, että oli joku josta minä olin tullut.

Aloin tervehtyä. Isä hoiti haavojani joka ilta, kampasi hiuksiani ja letitti ne aina yöksi. Aamuisin minulla oli kiharat. Isä kuitenkin vannotti minua, etten saisi yrittää kävellä, enkä ottaa sidettä silmiltäni. Pystyin hieman liikuttamaan jalkateriäni, ja siteen välistä näin päivisin valoa, oranssia kuin appelsiini.

"Enkö voisi ottaa tämän typerän pois silmiltäni?" minä kysyin Isältä. Hänen mielestään olisi kuitenkin parempi ottaa se vasta illalla, silloin olisi hämärämpää, eivätkä silmäni sokeutuisi kaikesta valosta. "Saisinko nousta istumaan, tai vaikkapa kuoria itse appelsiinin?" minä vielä kysyin. "Eikö meillä ole hyvä olla näin? Emmekö voisi olla rikkomatta kaavoja kuin vanhoja lautasia, vain koska hetkellisesti ne tuntuvat turhilta?" Isä miltei huusi. Isä huusi. ISÄ HUUSI MINULLE. Minä annoin käsieni retkahtaa, hymyni liueta ja käännyin seinään päin. Halusin pyytää anteeksi, mutten ollut tehnyt sitä vuosiin. Isä sulki oven.

Ilta tuli, minä tunsin sen. Tuli pimeämpää ja viileää. Isää ei ollut kuulunut moneen, moneen tuntiin. Huusin häntä, mutta hän ei tullut luokseni. Päätin irrottaa siteen itse. Ensin se teki kipeää, mutta kun sain solmun auki, kipu helpotti. Minä todella näin. Näin appelsiinipuut, parvekkeen, rautakiemurat, tapetit ja lakanat. Minä näin myös Isän, joka istui nurkassa lattialla.

Istuttuamme pitkään hiljaa, Isä tuli luokseni. Hän istui viereeni, otti minut syliinsä ja piti minusta kiinni. Ensi kertaa minä katselin häntä, hänen käsiään ja kasvojaan. Hän näytti aivan Isältä.

Isä oli tehnyt minulle jotain ihanaa. Hän oli muovannut minulle kauniit siivet. Koska jalkani eivät toimineet, tarvitsisin niitä liikkuakseni. Siipiä verhosi ohut verkko, ne olivat vaaleankeltaiset ja kauneimmat siivet koskaan. Oli jo yö, kun Isä ehdotti että kiinnittäisimme ne selkääni.

Selkäni vuosi verta, kuin Isä ompeli siipiä tiukasti kiinni minuun. Minuun sattui, kuin jokainen vanha haava olisi tulehtunut, tai kuin joku olisi leikannut veitsellä poikki jokaisen suoneni. Tiesin kuitenkin, että siten minä voisin oikeasti lentää. Kaikkeen tottuu, valtavaan kipuunkin. Niin minäkin nukahdin kesken kärsimyksen, selkäni valuessa verta.

Heräsin. Koetin selkääni tunteakseni ihanat siipeni. Siellä ne olivat. Isä oli nukkunut vieressäni koko yön ja heräsi keittämään teetä vasta minun liikahtaessani. Sen päivän heiluttelin siipiäni, opetin niille kuinka kaarrella ja räpytellä. Isä oli selvästi ylpeä.

Aamun koittaessa Isä lupasi, että saisin pimeän turvin lähteä lennolle. Istuskelin malttamattomana sänkyni reunalla. Yhtäkkiä keksin yrittää opettaa jalkojani taas toimimaan. Ne roikkuivat hallitsemattomina kohti lattiaa. Vaikka laskin ne sitä vasten, eivät ne tunteneet mitään. Siivet eivät koskaan korvaisi jalkojani.

Isä oli selvästi surullinen minun valmistuessa lentoon. Hän kampasi hiukseni, muttei letittänyt, koska tuuli kuulemma piti avonaisista hiuksista. Isän avustuksella puin ylleni pitkät hihat ja liehuvan helman. Isä puristi minut itseään vasten. Minun oli mentävä.

Kaupunki oli suuri. En tunnistanut sitä tai mitään rakennusta ennestään. Vaikka oli jo myöhä, joissakin ikkunoissa oli edelleen valoa. Eräässä talossa oli ympyrän muotoinen kattoikkuna valoineen. Siipeni osasivat viedä minut sinne. Laskeuduin ihan hiljaa ikkunan äärelle. Alhaalla näin pojan. Hän oli polvillaan lattialla, katse luotuna kohti maton raitoja. Vaikka en päästänyt ääntäkään, poika katsoi yhtäkkiä minuun. En ymmärtänyt väistää katsetta, vaan jäin tuijottamaan. Poika nousi ja tuli avaamaan ikkunaan. Tartuin ojennettuun käteen.

Huone oli suurempi kuin luulin. Poika ei päästänyt kädestäni irti, muttei kahlinnutkaan minua. Hänen hiuksensa olivat valtavan punaiset ja kiharat. Hän ihaili siipiäni ja siveli hiuksiani. Hän puheli hiljaa, minä en sanonut sanaakaan. Hän kertoi olevansa Sumu, poika joka oli usein onnellinen ja vilkas. Jonain päivänä hän silittelisi ihmisten hiuksia työkseen. Minä nauroin.

Aamuyön viileys herätti minut. Sumu oli kietonut hiukseni ympärilleen ja nukkui hiljaa vieressäni. Tuo ihana oli hyväksynyt minut heti, ei ollut kysellyt jaloistani tai haavoista. Minun täytyi silti lähteä jo, isä oli varmasti huolissaan. Sumu heräsi, halasi minua hellästi ja pyysi minua tulemaan taas. Minä nyökkäsin ja lensin.

Isä oli nukahtanut huoneeni lattialle. Minä suljin parvekkeen ovet ja liihotin sänkyyni. En nukkunut minuuttiakaan. Aamun sumu hälveni, mutta minä mietin vain salaista Sumuani ja pyöreää ikkunaa. Siipieni tyviin koski, minun tulisi pitää tauko lentämisessä.

Pohtiessani yöllistä retkeäni, tulin ajatelleeksi: Entä jos Sumu vain leikki minulla? Jos hän vain käytti minua, piti minua pilkkanaan ja nauroi rumasti. Ehkä minun ei pitäisikään mennä hänen luokseen toiste.

Isä huomasi minussa muutoksen. Hänen mielestään olin ajatuksissani ja kaukana hänestä. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, mitä tuo Sumu oli saanut aikaan. Minä todella tunsin jotain muutakin kuin kipua. Tuntui niin hyvältä. Samaan aikaan minuun kuitenkin koski, enhän tiennyt välittikö Sumu minusta lainkaan. Luuliko hän minua uneksi, muistiko hän minua lainkaan?

Iltapäivällä sain tehdä jälkiä seiniini. Kastoin käteni oranssinpunaiseen maaliin ja painelin kämmenjälkiä tapettiin. Tein ne siten, kuin jokin olisi vetänyt minua kohti parveketta. Laahaavaa jälkeä, kunnes ne katosivat. Jokin oli voittanut minut ja siipeni. Isä kysyi minulta, mitä halusin maalamallani kertoa, mutta minä en tiennyt. Ehkä sitä kuinka voimat hiipuvat, eikä ole mitään mistä pitää kiinni.

Istuin parvekkeen kaiteella myöhään illalla. Olisi niin helppoa levittää siivet ja lentää Sumun luokse. En tosin tiennyt, oliko se sitä mitä halusin. Miksi hän ei voisi tulla minun luokseni? Niin, hän ei tiennyt missä asuin. Eihän hän edes tiennyt kuka olin.

Sumu kuitenkin tuli luokseni seuraavana iltana. En kysynyt kuinka, tai miten hän tiesi missä asun. Olin vain onnellinen, että hän oli siinä. Hän oli lähempänä kuin kukaan koskaan. Se päivä oli tuntunut niin tyhjältä, täynnä pelkkiä haaveiden aiheita. Halusin köyttää Sumun hiuksiini, niin hän ei olisi voinut aamun tullessa hälvetä. Sumu tekisi kuitenkin niin kuin halusi.

Jos vain pystyisin, kertoisin jokaisesta onnellisesta hetkestä Sumun kattoikkunalla. Ikkunoilla on kuitenkin tapana särkyä ja haavoittaa. Kattoikkunan särkyessä et uskalla enää avata sitä. Odotat, että jonain päivänä joku on korjannut sen, niin ettet saa sirpaleita sormiisi. Minä jätin ikkunan rikkomaan jonkun muun ihoa.

Isä yritti parantaa suruani kauniin oransseilla appelsiineilla, mutta minä en halunnut syödä mitään. Isän pakotettua minut syömään, annoin ylen parvekkeella. Oranssia kaunista valui alas katuun.

Tässä vaiheessa tämän sadun olisi parempi loppua. Minun olisi pitänyt lopettaa tämä, mutta en osannut. Minä sorruin. Jatkoin matkaani Voimattoman kattoikkunalle heti, kun Sumun syövyttämät läikät ihollani olivat lähes näkymättömiä.

Voimaton oli ressukkani. Hän kuivasi kyyneleensä siipieni untuviin, kietoi käsiään yhä tiukemmin ympärilleni. Hän oli kuin pieni lapsi yksin vieraalla maalla. Minä en voinut kuin välittää hänestä. En huomannut kuinka hän paljasti hampaansa ja imi minusta voimaa. En tuntenut sitä. Ihmettelin vain jälkeenpäin, mistä nuo uudet kauniit jäljet niskaani olivat tulleet. Kukaan ei kertonut minulle, että Voimaton vei minua kun olin onnellisuudesta turtunut. Hänen ikkunansa oli teräväkulmainen, kauniimpi kuin Sumun ikkuna. Voimaton kertoi minulle asioitaan, puhui ja itki. Minä silitin ja hoidin häntä. Annoin hänen tehdä itselleni mitä tahansa, koska en voinut kieltää tuolta särkyneeltä yhtään mitään. Ikkuna oli auki joka ilta ja minä lensin siitä sisään.

Kylmänä talvi-iltana lentäessäni Voimattoman luokse, törmäsin vahingossa pikkulintuun. Tuo heiveröinen kaunis putosi. Iskeytyi asvalttiin ja minä en voinut tehdä sen hyväksi yhtään mitään. Olin enemmän kuin järkyttynyt. Verta.

Toisen järkytyksen koin ikkunalla. Se oli suljettu tiukkaan lukkoon. Voimaton istui voimakkaana sisällä pöytänsä reunalla ja katsoi minua, muttei yrittänytkään avata ikkunaa. Pyysin häntä päästämään minut sisään, mutta hän puisteli päätään. Verhot sulkeutuivat ja minä jäin yksin.

Räystäältä alas oli pitkä matka. Voimaton asui kahdeksankerroksisessa talossa. Revin siipeni irti, se ei edes tehnyt kipeää. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi tein yhtään mitään, minulla ei ollut ajatuksia, eikä tukea missään. Tiputin siipeni alas talojen väliseen kuiluun. Tönäisin vauhtia käsilläni ja putosin.

Miksi minä aina putoan? Miksi satuni yrittävät päättyvät putoamiseen, katoamiseen tai liukenemiseen? Kuitenkin tiedän, että sadut jatkuvat, eikä ole mitään syytä antaa ymmärtää, ettei jatkoa olisi. Leikitään siis, etten minä koskaan pudonnutkaan.

Minä leijailin maahan, kuin Liisa leijuu matkallaan Ihmemaahan. Laskeuduin pehmeästi asvalttiin. Päätin odottaa, että hiukseni juurtuisivat ja Isä taas löytäisi minut ja söisin hänen kanssaan appelsiineja. Mitään noista ei koskaan tapahtunut. Kukaan ei voi kasvattaa juuria läpi harmaan. Ihmiset kulkivat ylitseni, Voimaton teki sen miltei joka päivä. Minä piirsin kukkia kasvamaan asvaltin halkeamista ja mietin. Lentäisinkö enää koskaan?

Sumu tuli luokseni hiljaisena iltana. Hänen kätensä kädessäni oli jotain niin suloista. Hän kantoi minut kattohuoneistoonsa, hissi vei meitä kauas asvaltin halkeamista, joista ei koskaan kasva kuin ilkeitä vihreitä sanoja.

Aamulla Sumu oli kadonnut. En ymmärtänyt, eihän hän voisi jättää minua näin. Eihän voisikaan? Oli vain hänen olemuksensa ja tavaransa, sekä tuo kaunis ikkuna. Ikkunaa ei ollut vieläkään korjattu. Minä laahustin ikkunalaudalle ja ihailin terävää lasia. Yksi kulma raapaisi kämmenselkääni ja veri vapautui. Se ei tehnyt edes kipeää. Hetken kuvittelin, kuinka rikkoisin valtimoni ja vuotaisin kuiviin siihen Sumun raitamatolle. Se oli kuitenkin vain kuvitelmaa.

Iltapäivällä Sumu palasi. Minä olin vain lojunut lattialla ja odottanut äänien ilmaantuvan. Hän oli kuin mitään hylkäämistä ei olisi tapahtunutkaan. Niin olin minäkin. Sumu tunsi jäljet ihollani, haavat selässäni. Hän osasi hoitaa niitä, mutta rikkoutunut kattoikkuna päästi kylmää viimaa sisälle huoneeseen.

Huoneen ovi aukesi myöhään illalla. Isä astui sisään Sumun nukkuessa ja kantoi minut kotiin. "Hän ei voi antaa sinulle kaikkea tarvitsemaasi. Sinä kyllä tiesit sen alusta asti. Lakkaisit jo hajottamasta itseäsi." Isä, ole kiltti ja älä sano mitään.

Miten olinkaan kaivannut appelsiineja ja keltaista huonettani. Siipeni oli ripustettu seinälle, niissä oli repeytymiä, mutta jonain päivänä ne olisivat aivan käyttökelpoiset, Isä sanoi niin. Parvekkeen ovi oli lukitsematon, mutta en ollut aivan valmis menemään ulos. Sumun kattoikkuna teljettiin, enkä voinut enää satuttaa itseäni. Ihmeellistä, miten Isä tiesikään tarpeeni. Jäljet seinältäni oli pyyhitty pois. Isä vuorasi jokaisen terävän kulman untuvalla, etten koskaan haavoittaisi itseäni. Silti kaupungissa oli vielä satoja kattoikkunoita, joille voisin lentää. Eikä Isä voisi estää minua tekemästä virheitä. Huomenna minä taas lennän.

Meiramiina