Jalanjäljet hangessa

Oli jouluaatto. Metsä oli pimeä. Valkoinen hanki loisti kirkkaana pimeyttä vasten. Kävelin kiemurtelevalla polulla. Kävelin vain, ilman kummempaa päämäärää. Hyräilin hiljaa mielestäni kauneinta joululaulua: "Vaikka onkin kaukainen, satain vuotten takainen… "

Olin kävellyt jo melko pitkään. Tunnin tai puoli, en tarkkaan tiennyt. Jatkoin kävelemistäni vielä syvemmälle metsään. Polulta haarautuivat jalanjäljet. Katsoin jalanjälkien suuntaan. Jälkien omistaja oli kävellyt kahden kuusijonon välistä. Kuuset muodostivat metsään kuin kapean kujan. Kauempana jälkien suunnassa häämötti aukio ja sen takana kallio.

Lähdin seuraamaan jalanjälkiä. Jäljet olivat suuret, ehkä vaelluskenkien jäljet. Jäljet jatkuivat pitkälle, aukion poikki, aivan kalliolle asti. Hetken mietittyäni lähdin kiipeämään kallion lumista seinämää ylös.

Kallion pinta oli rosoinen ja lumi ei ollut jäätynyt, joten ylös oli melko helppo kiivetä. Ylhäälle päästyäni katsoin alas. Kallio ei ollut kovin korkea, ehkä noin kymmenen metriä, mutta silti minua huimasi. Kallion lumisella huipulla jalanjäljet jatkuivat. Jatkoin niiden seuraamista.

Jalanjäljet johtivat toiselle reunalle. Reunalla istui tummatukkainen poika. Kävelin hitain ja hiljaisin askelin poikaa kohti. Kun olin pojan vieressä, hän nosti katseensa minuun, nousi ylös ja tarttui käteeni. Hetken seisoimme siinä käsikädessä katsellen toisiamme, kunnes poika teki jotain, mitä en ikinä ollut uskaltanut edes toivoa.

Hän veti minut lähelleen ja suuteli minua hellästi ja pitkään. Kun suudelma loppui, katsoimme toisiamme ja poika sulki minut uudelleen suudelman lumoon.

Löysin laatikosta, 2006 joulun tunnelmointia. Kumpa se voisikin käydä näin..

Meliina