Kadotettu
- Varjot ovat pidenneet, sanoin kirkkaalla, selkeällä äänelläni heittäen monotoniani keskelle hiljaisuutta.
Katsoit minuun kulmiasi hiukan nostaen. Naurahdin.
- Elävä klisee. Olen aina halunnut sanoa sen.
Hymy hiipi huultesi vasempaan nurkkaan. Nopea, äkkinäinen kurtistus ja se oli taas poissa. Tiputti tylsyyden taas väliimme. Paransin asentoani lämmitetyllä kivilattialla tehden kaikkeni, etten olisi saanut aikaan liikaa ääntä. Vaatteiden kahina, nilkan kolahdus lattiaan, luun synnyttämä ääni olisi tehnyt hiljaisuutemme vieläkin kuvottavammaksi, kertoen meille sen, minkä jo tiesimme: kuinka vaivautuneita olimme, täynnä toisiamme. En halunnut olla täynnä sinua, en tällä tavalla. Mikä tärkeintä, en halunnut sinun olevan täynnä minua, tukehtunut olemukseeni, sanoihin, joita heitin ilmaan, ja joita kukaan ei ehtinyt ottaa kiinni. Joskus kerran minun ei ollut tarvinnut pelätä sinua. Meidän hiljaisuudessamme oli ollut enemmän keskustelua, kuin tuhatpäisellä yleisöllä väliajalla. Ja nyt olimme molemmat mykkiä. Äänihuulet salvattuna kyllästyksellä istuimme tässä, lämmitetyllä lattialla puoliksi tyhjät lasit edessämme yrittäen tukahduttaa vanhuuden väliltämme, kaiken sen, mitä muutaman viikot olivat meistä tehneet. Emmekä siinä välttämättä edes koskaan onnistuisi. Käteni, johon olin nojannut puutui ja alkoi täristä rasituksesta jonka siihen kohdistin. En voinut liikuttaa sitä. Tai itseäni. Kämmeneni oli hikinen, jos irrottaisin sen lattiasta, se päästäisi molskahtavan äänen, juuri sellaisen, jotka olivat mahdottomia tilanteessa, jossa istuimme. Inhimilliset äänet olivat kaikkein pahimpia. Mahasi kurlasi ja antoi minulle mahdollisuuden nostaa käteni.
- Nälkä?
Kohautit olkiasi ja kallistit päätäsi hiukan oikealle.
- Ei varsinaisesti.
- Voin tehdä voileipiä, sanoin ja nostin itseni ylös lattialta kolauttaen molemmat nilkkani kiveen.
Ääni kaikui lattiassa. Olit liian täynnä ympäristöäsi, ettet vaivautunut estelemään. Helpotuskin se oli sekä sinulle että minulle. Vaikka seurasit minua keittiöön, emme molemmat joutuneet istumaan paikoillamme vaivautuneina hiljaisuudesta. Kolusin kaapista esiin leikkuulaudan, asetin leivät eteesi.
- Ja mitä laitetaan?
Kohautit taas olkiasi ja hymyilit hymyilemättä. Valitsin summamutikassa täysjyväleipää ja aloin leikata tomaattia. Veitsi oli tylsä ja rikkoi tomaatin mehuksi ja kuorenriekaleiksi. En pystynyt edes kiroamaan.
Kolmiviikkoinen matkasi Brasiliaan oli ollut vuosia suunniteltu unelma, jota varten olit säästänyt kuukauden palkastasi aina mahdollisimman suuren osan. Lähtöpäivänäsi olin ajanut sinut lentokentälle. Halatessamme olin tuntenut sydämesi hakkaavan innostuksesta, veresi kohisevan jokaisessa jäsenessäsi ja muistan pelänneeni sinun vielä pyörtyvän. Olit pyyhkinyt erokyyneleen silmänurkastasi ja hymyillyt leveintä hymyä, jonka koskaan olen nähnyt. Matkalaukkusi päällä istuen olin nauraen kuvaillut mitä kaikkea tulisit kokemaan, olin sanonut olevani iloinen puolestasi, innoissani. Ja olin tarkoittanut jokaista sanomaani sanaa. Kolme viikkoa kului, en kuullut sinusta mitään, olit kuin kadonnut Brasilian viidakkoihin. Tajusin, etten ikävöinyt sinua, kuten olin luullut. En ikävöinyt sinua lainkaan. Tullessasi toit mukanasi lasisen matkamuiston ja kuvottavan hiljaisuuden. Ansan, josta ei ollut pääsyä pois.
Tein voileipiä yli määrän, jonka pystyisimme syömään. Se oli minun pakokeinoni meidän keinotekoisesta yhdessäolostamme. Söimme yrittäen olla mahdollisimman hiljaa, niellen lähes äänettömästi liioitellulla huolella tehdyt kurkku- ja tomaattivoileivät. Tukehduit vihdoin hiljaisuuteemme, ja nousit nopeasti ylös katsoen seinäkelloon. En halunnut tuntea helpotusta, joka lankesi päälleni.
- Täytynee tästä lähteä, Jaakko tulee piakkoin ja me aateltiin… Äänesi häipyi mutinaksi kääntyessäsi naulakoille. Seurasin sinua eteiseen, katsoin ovenkarmiin nojaten kuinka puit takin yllesi. Seisoit oven edessä täysissä pukeissa, epäröiden ja hymyillen vierashymyä, johon vastasin.
- Juu, no, hei sitten, sanoin ja tulin epäröiden halaamaan sinua. Sinä halasit takaisin. En tuntenut sitä samaa sydäntä pakahduttavaa tunnetta, jonka joskus tunsin halatessani sinua. En tuntenut edes surua sen tunteen puuttumisesta. En tuntenut yhtään mitään muuta kuin vierautta.
- Olen pahoillani, sanoit hiljaa niskani takana. - Niin minäkin, sanoin, ja päästin sinusta irti. Tiesin, ettemme kumpikaan olleet. Olisimme kyllä halunneet olla. Sanomalla sen, mitä pysytimme, toimme toivottomat toiveemme keskelle hiljaisuuttamme. Käännyit ja avasit oven, vilkutit rappukäytävässä ja hymyilit helpottuneesti. Vilkutin, ja suljin oven. Tiesin, että tästä lähtien me olisimme joulukorttiystäviä, muistoja jostakin tunteiden rajamailta, kun asiat eivät sittenkään sujuneet, kuten aina oli kuvitellut.