Marja
Marja oli ollut toisessa maailmassa. Seissyt laiturilla ja huitonut ilmaa käsillään. Hitaasti, suurissa kaarissa.
- Juho, mä teen sateenkaaria!
Huuto oli kaikunut koko järvelle, heijastunut rantojen kivistä ja kaisloista. Ei ollut edes kovin myöhä. Niin myöhä, kuin olisi voinut olla.
- Marja tule pois sieltä.
Ääni oli ollut tukkoinen. Juho ei ollut tiennyt mistä ääni tuli, hänen huultensa välistä, hänen äänihuuliensa synnyttämänä, mutta täysin hänelle yllätyksenä. Hän oli kuvitellut, ettei pystyisi puhumaan. Ehkei se ollutkaan hän, vaan joku toinen. Marja ei ollut kuullut, heilunut vain kiikkerällä laiturilla, nauraen äänettömästi. Juho oli tajunnut pelkäävänsä. Pelkäävänsä Marjan naurua, hänen luonnotonta iloaan. Pelkäävänsä niin paljon, että tajusi toivovansa Marjan horjahtavan ja tippuvan, katoavan tyynen vedenpinnan alle Näkin vetäessä Marjaa nilkoista, kiskoessa hengetöntä ruumista mukanaan järven vihreisiin pohjamutiin. Sitä Juho oli tajunnut toivovansa.
Hän oli hitaasti lähestynyt laituria, oli tahtonut avittaa Näkkiä hieman, kun Marja oli yhtäkkiä lakannut heilumasta ja kääntynyt katsomaan Juhoa silmiin. Marja oli hymyillyt hänelle sitä hymyään, joka sai kevään kohmeen sulamaan, oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan ja Juho oli unohtanut mitä oli tekemässä. Marja oli palannut. Nyt, kuunnellessaan hiljaa Marjan raskasta hengitystä kuurouttavassa pimeydessä, hän muistaa. Hän nousee hiljaa varoen herättämästä naista vierellään, vaikka tietää tämän nukkuvan sikeästi unilääkkeistä, joita on tietämättään juonut sekoitettuna lasilliseen mehua. Juho menee kylpyhuoneeseen, laskee vanhan ja kumisevan ammeen täyteen vettä ja palaa takaisin.
Hän nostaa Marjan käsivarsilleen, kävelee kylpyhuoneeseen ja laskee naisen täyteen ammeeseen. Laidan yli loiskahtava vesi kastelee lattian ja kynnyksen edessä olevan nukkamaton. Hän painaa hiuksista raskasta päätä veden alla niin kauan, ettei kuplia enää nouse veden pintaan. Sitten hän nousee, kuivaa kätensä ja menee takaisin sänkyyn.