|
MarttyyriSe oli Viergeputain. Viergeputain Pariisin kirkkaassa yössä. Ensin kuului Joutsenlammen teema euforisena jylinänä, sen jälkeen massiivinen pamaus ja kirkaisu. Punaiset valot lakaisivat lavaa, sitten siniset ja taas punaiset. Vahvistimet kirkuivat feedbackia, samalla kuin Pierre Antoinen täysin sukupuoleton ääni mukaili vuosi sitten kirjoitettua melodiaa. Mikä taiteen riemuvoitto, mikä hengellinen kauneuden ylistys, sielun manifesti! Mikä sanoinkuvaamaton kauneus kasvaakaan Pariisin underground-klubeissa, noissa laittomissa, samppanjan huuruisissa, hämärissä boheemikortteleiden erikoisuuksissa, jotka ovat ainoa pakokeino onnellisuuteen. Niin kiellettyä kuin se onkin, nämä klubit ovat ainoa henkireikä sielulle tässä esikaupunkilaisessa tyhjyydessä. Niin kuin sielunravitsemusterapeutti ystäväni sanoo, runous löytyy rapakosta. Olen turhautunut työhöni nykyään. Mikä minäkin olen enää? Olen käynyt taidelyseon, opiskellut taiteita yliopistossa, läpäissyt ja nykyään, mitä teen? Opetan kuvataidetta tavallisessa koulussa, jossa oppilaat tuskin erottavat HB:tä B2:sta. Työni ei vastaa arvoani. Taiteilijat, joksi itseni myönnän, ovat herkkiä, työnsä orjia. Taide vaatii huomiota, uhrauksia, työtä, tuskaa, hikeä ja verta, kaiken taiteilijalta. Ja tätä uhrausta, jonka taiteilija, ihmisen veroinen, tekee koko ihmiskunnan vuoksi, ei arvosteta. Taiteilijan syvimmät ajatukset, tunteet, jotka raastavat artistia yötä päivää, kuitataan viihteenä. Viihteen on tarkoitus viihdyttää. Taiteen on tarkoitus edustaa tunnetta, sielua, näkemystä. On taidetta kirjoittaa runoja, joista tunne vuotaa yli, on taidetta muuttaa maailmaa. Viihdettä on maalata pitäen pensseliä varpaiden välissä. Ainoa asia, josta nykyään nautin on taide, ja millainen taide! Hengellistä taidetta on vaikea löytää. Sain tänään eräältä oppilaaltani paperilapun, jossa luki osoite. Menin käymään kyseisessä risteyksessä ja näin graffitin. se oli oppilaani tekemä, esitti itsensäpaljastajaa. Nostin mielessäni oppilaani numeroa ylöspäin. Eräänä päivänä kouluni rehtori pyysi minut toimistoonsa keskustelemaan. Vincent Benôit oli tiukka rehtori ikäisekseen; hän oli minua tuskin kymmentä vuotta vanhempi. "Ole hyvä ja istu", Vincent sanoi minulle, ja istuin vastapäätä häntä. Hän oli hetken hiljaa ja alkoi sitten puhua. Hän puhui minun opetusmetodieni puutteista, opetustavoistani ja vastaavasta, siitä kuinka puhun tunneillani näkemyksestä ja tunteesta. "Te puhutte boheemivallankumouksesta, rakkauden valtakaudesta, vapaudesta, kauneudesta! Oletteko itse rahvas boheemi kummajainen – oletteko te boheemi?" Vincent kysyi minulta. "En tunne itseäni boheemiksi, vaikka kannatan heidän ideologiaansa. Minun mielestäni jokaisella ihmisellä kuuluu olla oikeus omaan mielipiteeseen ja ajattelutapaan. Onko teistä?" Vincent sylkäisi ja katsoi minua halveksivasti. "Taiteilijat." Sitten hän kertoi kuinka hän on kunnian mies, ja johtaa kouluaan tiukasti ja järjestelmällisesti, eikä hän halua, että hänen koulussaan kasvatetaan boheemeja rellestäjiä. "Taiteilijat ovat herkkiä älykköjä he ilmaisevat itseään tekemällä luomisen tuskastaan konkreettista, kaunista muotoa tai proosaa!" sanoin. Vincent tuhahtaa uudestaan. "Taiteilijat ajavat omaa etuaan ennen kaikkea, eivätkä edes ajattele kauneutta! Monet taiteilijat eivät edes koe tuskaa, heillä ei ole käsitystä tuskan oikeasta olemuksesta. Taiteilijat ovat hulttioita, laiskoja pummeja! He elävät työttömyyskorvauksella valtion kapeaa leivän kuluttajina!" Nyt minä puolestani tuhahdan Vincentin vaahtoamiselle. "Kyllä minä voin myöntää täysin ilman omantunnontuskia menneeni yliopistoon vain välttääkseni ruumiillista työtä, mutta kyllä minä siellä jotain opinkin." sanon Vincentille puolustelematta, ja jatkan "Sinä poroporvarillinen paska et voi käsittää taiteilijan elämää! Se on koko elämän vaativa tehtävä!" "Puhutte taiteesta kuin se olisi Jumalan työt." Nyrpistän nenääni Vincentin vertaukselle. "Jumalan työ ja taide painivat eri luokissa. Taiteelle on omistauduttava, se on kuin perheenjäsen, josta on pidettävä huolta, sitä on rakastettava… " "Myötä ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa." Vincent keskeytti minut. Hän hymyili ivallisesti. "Pian te varmaan sanotte, että taiteilijat tarvitsevat lisää avustusta valtiolta, koska he kärsivät mielenterveyshäiriöistä." Vincent naurahti. "Totta kai he kärsivät! He ovat kaikki hulluja!" "Taiteilijat ovat neroja!" huusin. "Hulluja he ovat kaikki. Ei kukaan halua kärsiä työkseen." "Taide palkitsee luojansa." "Taas te puhutte kuin pappi." "Taide on uskontoa korkeampi vakaumus." "Olen varma, että te kaikki nuoret taiteilijat olette pohjimmiltanne täysiä laiskureita, ettekä edes ajattele syvällisiä." "Minä annan kaikkeni taiteelle." sanoin. Vincent tuhahti epäuskoisesti. "Taide on ainoa elämäntarkoitukseni, se on kaikki mitä minulla on." "Olen varma, että te olette yhtä laiska taiteen suhteen kuin virkaveljenne." "Mikään ei ole minulle tärkeämpää kuin taide!" "Hyvä niin, ettette jää kaipaamaan työtänne – olette nimittäin erotettu." Vincent sanoi kylmästi. Olen maannut kotonani viimeiset kaksi viikkoa. Sen aikaa minulle juoksi vielä palkka, mutta nyt olen omillani. Päätin soittaa Claudelle, ainoalle mainitsemisen arvoiselle ihmiselle elämässäni. Kerroin Claudelle tilanteeni, ja hän mykistyi. Sitten hän kysyi mitä aioin tehdä. Niin, mitä voisin tehdä? Voisin ampua itseni, hypätä sillalta Seineen tai alas Eiffel-tornista. Mahdollisuuksia on niin monia. "Oletko ajatellut jotain vähemmän itsetuhoista?" Claude kysyy. Tietenkin voisin mennä tiputtamaan Vincentin postiluukusta Uuden vuoden aattona pahanhajuisia paukkuraketteja. Tai sitten voisin järjestää mielenosoituksen taiteilijoiden avustusrahojen nostamiseksi. "Tai sitten voisit mennä takaisin yliopistoon." Puhelu Clauden kanssa ei lohduta minua. Jään makaamaan sohvalleni miettimään mitä voisin tehdä, mutta ajatukseni harhailevat, uneksin epämääräisiä. Masennun. Minun pitäisi tehdä jotain, olla määrätietoinen aikuinen. Mutta minä olen muistaja, minä olen uneksija, ja mistä minä ilta illan jälkeen mitään tekemättä uneksin, kuuluisuudesta, pakollisesta pahasta. Minä olen sukupolveni tyypillinen edustaja ja juuri tätä saatanan sukupolvea minä vihaan enemmän kuin mitään. Näin ei voi jatkua. Meidät pitäisi ohjelmoida uudestaan, saada järkiimme, meidät pitäisi armahtaa ja tappaa, kokeilu epäonnistunut, piste, ammutaan kanit. Rauha heidän piinatuille kaninsieluilleen. Ei tämä ole mitään elämää. Meidän unelmamme tekevät meidät sairaiksi, eivätkä ne ole edes meidän unelmiamme, se tässä on kaikkein kamalinta. Poplaulut, kirjat, elokuvat, mainokset, ja eivät pelkästään ne, jo kauna tätä ennen musiikkiopistot, kynäilypiirit, miniteatterit, taidekerhot, kaikki henkisen sairauden siementämöt, kaikissa maailman jääkiekkokaupungeissa koko meidän lapsuutemme ja nuoruutemme joku valehteli meille, että me olisimme erilaisia, että me muka olisimme erityisen luovia, että meidän ihmeellinen elämämme olisi oman itsemme toteuttamista! Mieleni tekee potkia seiniä. Nyt tiedän mitä teen. Rupean marttyyriksi. Ratkaistuani ongelmani turhautumiseni kanssa, aloin miettiä miten voisin toteuttaa marttyyrin kohtaloni. Tein väliaikaisen ratkaisun. Menin kirjastoon, lainasin Nietzschen Näin puhui Zarathustran ja paljon Wagneria, ja kotiin päästyäni leikkasin pääni puolikaljuksi. Jälkeen päin inua kadutti, sillä jos olisin leikannut pääni ennen ulkoilmaan lähtöä, olisin herättänyt enemmänhuomiota. En viitsinyt puida menneitä kauaa. Asetun asuntoni nurkkaan, pistin Wagnerin soimaan ja aloin lukea. Kahden päivän lukemisen ja kuuntelemisen aikana en ollut liikkunut, paitsi vessaan. Olin polttanut 12 askia vihreää Pall Mallia ja vasemman jalan kenkäni, jota olin käyttänyt tuhkakuppina, alkoi täyttyä uhkaavasti. En ollut syönyt tai juonut, eikä minulla ollut edes nälkä. Tästä se lähtee, ajattelin. Viikon jälkeen huomasin haisevani. Ryömin avaamaan parvekkeen oven jotta asuntoni tuulettuisi. Juuri kun toivuin fyysisistä ponnistuksista joita raahautuminen ovelle ja sen avaaminen olivat vaatineet, puhelimeni soi. Soittaja oli Claude. Hän kysyi olinko yhä tulossa Viergeputainin Uuden vuoden aaton keikalle kulttuuritalolle. Tottakai olin tulossa. Olin kulttuuritalolla jo silloin kun Pierre Antoine astui ulos limusiinista punaiselle matolle tupakka käryten. Konsertissa olin eturivissä, aivan lavan edessä. Ympärilläni ihmiset hyppivät, pomppivat, huusivat ja kirkuivat, mutta minä seisoin paikallani, tuijottaen Pierre Antoinea. Tuntui kuin hän olisi laulanut vain minulle, ainoastaan minulle. Itkin. Menin konsertin jälkeen Claudelle. Muistelin konserttia istuessani hänen asuntonsa lattialla. En muistanut siitä mitään muuta kuin äänen, Pierre Antoinen kauniin äänen. Käärin hihani ylös, viiltelin käteeni sanan VIERGEPUTAIN ja nuolin verta. Pyörryin hyvin pian. Kun Claude tuli keittiöstä hän näki minut pienoisessa verilammikossa. Hän ryntäsi keittiöön ja oksensi lavuaariin. Sen jälkeen hän soitti ambulanssin. Sairaalasta päästyäni jatkoin Wagnerin kuuntelua ja Nietzschen lukemista. Istuin kotonani pari viikkoa, mikä ei ollut mikään suoritus sinänsä. Olin vihdoin alkanut tajuta sitä mitä luin. Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. — Ja me — meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin! Emmekö vielä kuule hälinää, joka syntyy, kun haudankaivajat hautaavat Jumalan? Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua? — jumalatkin mätänevät! Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren? Kun eräänä päivänä pidin taukoa lukemisesta, päätin punnita itseni. Olin laihtunut viime viikoilla noin seitsemän kiloa, ja se näkyi. Kylkiluuni erottuivat nahan läpi ja vatsani oli lievästi kuopalla. Pidin siitä. Olin enne kokeillut erilaista liikuntaa laihduttaakseni, mutta mikään ei ollut toiminut näin tehokkaasti. Taas nähtiin kuinka sivistys auttaa. Lukeminen on tähän asti parasta liikuntaa, jota olen kokeillut. Olisihan se pitänyt arvata. Painan enää 57 kiloa. Katson itseäni hymyillen peilistä. Jotkut voisivat pitää minua hulluna. Saisin täydet pisteet skitsomittarista. Anorektikko. Anorektikoille laihduttaminen on pakkomielle, he ovat sairaita. Minä en ole. Jatkoin samalla linjalla. Poltin vihreää Pall Mallia aivan yhtä paljon kuin ennenkin, eli liikaa, enkä käynyt vessassa. Sisälläni ei ollut enää mitään. Luin yhä uskollisesti Nietzscheä ja kuuntelin Wagnerin 6-tuntisia oopperoita, sekä louskutin suutani, koska pelkäsin sen surkastuvan. Vasta kuukauden paaston jälkeen aloin huomata siinä varjopuolia; olin alkanut pyörtyillä. Claude tuli käymään. Kun hän näki minut hän huudahti ja nosti kätensä suunsa eteen. Hän kysyi painoani. Painoin 50 kiloa. Claude pyysi minua ottamaan paitani pois, ja tein työtä käskettyä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Claude halasi minua ja sanoi että minulle hankittaisiin apua. "Miten niin?" kysyin. "Sinä olet sairas." Claude sanoi. "Enhän ole." Vähän aikaa väiteltyämme asiasta kerroin Claudelle kaiken, kaiken Wagnerista, Nietzschestä ja martyrismistä. Claude tuijotti minua. "Lupaathan sinä lopettaa tuon?" hän kysyi lopulta. "Minkä?" "Lupaathan sinä syödä? Sinun on parannuttava." "Mutta olen terve." "Et ole. Kuihdut olemattomiin." En lupaa Claudelle mitään. Olen marttyyri ja sellaisena haluan pysyä. Ja laihana. Eräänä päivänä heräsin sairaalasta. Olin pyörtynyt ravinnonpuutteeseen, ja makasin nyt tiputuksessa. Kysyin milloin pääsisin pois. Hoitaja vastasi, ettei tiennyt. Muutaman päivän päästä sain tietää, että en ollut sairaalassa. Olin psykiatrisella poliklinikalla, syömishäiriöisten osastolla. Minulla ei ole syömishäiriötä! Ihostani on alkanut kasvaa ihmeellistä nukkaa. Hoitajat sanovat sen olevan kehoni vastareaktio laihduttamiselle. En minä laihduta. Koska läskikerrokset eivät enää lämmitä minua, ihoni kasvattaa talviturkin. "Minä en halua turkkia!" huudan naiselle, jolla on tapana tulla puhumaan minulle. Hän kyselee paljon, ja aina vain minusta. On vaikea puhua itsestään koko ajan. "Miksi aloit laihduttaa?" nainen kysyi minulta. "En minä laihduta." sanon. Istun sängylläni polvet vedettynä vasten rintaani. Olen saanut osastolta oman huoneen. Minua ei päästetä ulos täältä bimboboksista. Minua pidetään täällä sen syyn varjolla, että olen vaarallinen itselleni. "Olet laihtunut lähi aikoina ja kieltäydyt syömästä. "Minä en laihduta, minä laihdun." "Tarkoitatko että et laihduta tietoisesti?" En sano mitään. Parin kysymyksen jälkeen nainen jättää minut rauhaan. Minulle annetaan suonensisäistä ravintoa, koska oksennan ulos kaiken kiinteän. Vatsani reaktio tunkeilijoita kohtaan. Minua yritetään totuttaa syömiseen pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa minä totun avaamaan suuni, pureskelemaan ja nielemään. Kuin vastasyntynyttä. Edessäni oli lautanen, jossa oli jotain mössöä, kädessäni oli lusikka. Kauhaisin mössöä ja vein lusikan suulleni. Kun työnsin ruuan suuhuni, tuntui oudolta. Mitä sitten? Piti pureskella… Kun liikutin leukojani, sattui. Pyöritettyäni ruokaa suussani viisi minuuttia olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta nielläkseni. Se osoittautui vaikeammaksi kuin uskoinkaan. Pitkän taiston jälkeen sain nieltyä. Olin aivan hikinen ja tuskainen. Päätäni ja leukojani särki, kurkkuni oli karhea. Syljen eritykseni oli niin kova, että minun oli pakko mennä vessaan. Kumarruin lavuaarin ylle ja avasin suuni. Annoin syljen valua ulos suustani lavuaariin ja viemäriin. Pian veri alkoi pakkautua päähäni ja lopetin. Minulla oli hirveä olo. Otin yöpöydältäni laatikos, jossa oli viikon lääkitykseni. Otin tämän päivän ja huomisen lääkkeet, ja nielin ne. Kellistyin makaamaan sängylleni, ja suljin silmäni. Viimeinen ajatus ennen nauhan katkeamista oli se, ettei entiseen ole paluuta. Kun herään, olen turta, ja sekava. Nostan hieman kättäni ja totean sen sinertävän. Seuraavaksi katselen ympärilleni, ja huomaan kaiken muunkin sinertävän. Painoni on nyt lievässä nousussa. "Mitä mieltä olet siitä?" nainen kysyy. "Niin mistä?" "Että painosi on nousussa?" "Välillä olen onnellinen, että olen paremmassa kunnossa. Useimmiten tunnen itseinhoa. Minun tekisi mieli repiä vatsani irti tai viillellä ja satuttaa itseäni. "Oletko tuntenut sitä itseinhoa ennen?" nainen kysyy. Nyökkään. "Oletko silloin satuttanut itseäsi?" Nyökkään uudelleen. "Miten?" "Viiltelemällä, lyömällä päätäni seinään… Joskus raavin itseni verille, joskus puren huultani." "Oletko täällä ollessasi halunnut satuttaa itseäsi?" "Jatkuvasti." "Nytkin?" Nyökkään hiljaa. Istun peilini ääressä ja käyn henkistä painiottelua alter egoni kanssa. Toinen minä haluaa todistaa, että en tarvitse hoitoa, että olen heikko surkimus ja olen pettänyt lupaukseni häntä, toista minua kohtaan. "Minkä lupauksen?" "Lupauksen, jonka teit kun rupesit marttyyriksi" hän puhuu minulle peilistä silmät ilkeästi kiiluen. "Olet pettänyt kaikki lupauksesi. Olet pettänyt Clauden." Kyynel valuu pitkin poskeani. Hänen, minun, sanani satuttavat minua syvälle. "Heikko surkimus, petturi" hän sähisee peilistä. Purskahdan itkuun. Sanani ovat liikaa minulle, ja ne musertavat minut. "Vihaan sinua" sanon peilikuvalleni. "Tajuatko edes mitä juuri sanoit? Vihaat itseäsi. Sanoit juuri äsken niin." Katson itseäni vihaisesti. "No, mikset tee mitään. Lyö minua, lyö minua. Riko peili." Riko peili. Sanat rätisevät aivoissani ja sirpaleet lentävät. Yksi sirpale jää törröttämään käteeni, ja veri valuu käsivarttani pitkin aina kokolattiamatolle asti. Istun sängylleni, ja hautaan pääni käsieni suojaan. Tein sen. Tapoin sen. Nyt meitä on enää yksi. Tai paljon enemmän, kuiskaa ääni lasinsirpaleesta, joka jököttää yhä kädessäni pystyssä. Näen siinä ilkeät kasvoni virnistämässä minulle. Sitten katson lattialle, ja näen samat kasvot miljoonassa muussakin lasinsirpaleessa. Kauhu valtaa mieleni, ja alan kirkua hysteerisesti. Seuraavaksi säntään ulos huoneestani, lasin sirpale viiltää jalkapohjani, ja pyrin puhelimeen. Haluan soittaa Claudelle. Mikään muu asia ei pyöri mielessäni. Hoitajat eivät päästä minua puhelimeen, ennekuin haavani ovat puhdistettu ja sidottu. He eivät siinä tosin hidastele. He haluavat myös, että puhuisin ensin naisen kanssa. Mutta kun alan kirkua, että minun on pakko saada puhua Claudelle, he päästävät minut puhelimeen. Kun hän vastaa, en tiedä mitä sanoa. Jonkun ajan päästä huoneeni oli siivottu ja kunnostettu, ja pääsin viimein sinne takaisin. Kävelen sisään, ja vilkuilen ympärilleni. Jämähdän vasten seinää. Tuijotan uutta peiliä seinällä, samassa kohtaa, missä vanhakin oli. Minä tuijotti takaisin peilistä. Peitin kasvoni käsilläni. "Mene pois." kuiskasin. Ryntäsin ulos huoneestani, läimäyttäen oven kiinni perässäni. Hoitaja käytävällä huomasi minut ja kysyi oliko kaikki kunnossa. Aloin selittää hoitajalle epämääräisesti jotain, itkin koko ajan vuolaasti, ääneni murtui ja kaikui käytävällä. Hoitaja puristi käsiäni jotka tekivät nykiviä edestakaisia pakkoliikkeitä. Lopulta päässäni sumeni ja käperryin sikiöasentoon käytävän lattialle. Mitä minulle on tapahtunut? Mikä on se hinta, jonka ihminen joutuu maksamaan kapinastaan? Mitä ihminen joutuu tekemään, jotta tulee huomatuksi, kuinka pitkälle hän joutuu menemään? Äärimmilleen, on vastaus. Ihminen joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja saadakseen äänensä kuuluviin. Minä en enää ikinä voi olla kuin ennen, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Lyhyt kirjoitelma mikä piti kirjoittaa äidinkielen aineena. Kirjoitelma on suora protesti niitä tiukkoja sääntöjä vastaan mitkä meille asetettiin kirjoittamisessa. Toivottavasti opettaja otti neuvosta vaarin. |
|