Syytön

Tanssi merisielu yllä kuutamoisen veden.
Yksi kukka hiuksissansa, jotka oli luontoemo luonut.
Lumousta tuota katsoi rannalta yksinäinen.
Loistonsa menettänyt vaan ei toivoaan.

Laski lehtensä veteen rannan koivu, kuin sillan
lankeavan toivon edeltä. Syytön sielu sykki kulkijan sydämessä.

Verenä valui vesi uskon silmistä, kun tämä juoksi kohti
merta. Kohti tulevaisuutta. 
Kuolemaa ei osannut ennustaa, ei lain eloaan, mutta
hän uskoi meren lapseen joka häntä hyväili.

Tanssiin ryhtyi lailla merisielun. Luuli tämän karkottaneensa,
mutta meri saikin partnerin. Laulamaan,
leikkimään, kuolemaan.

Sokeana lauloi musiikkinsa, sydän toiveikkaana
ei huomannut vettä, petollista kuin peilikuva.
Joka oli lopettanut leikkinsä. Saapumassa saaliilleen.

Oli toivo viimeinen kohdannut loppunsa.
Vaipunut pohjaan.
Mutta kuunvalo saa hänet takaisin.
Niityille, juhlimaan.
Hän palaa takaisin.
Ei huomenna, ei lopussakaan,
mutta yölinnun laulu, saa hänen sydämensä jälleen uskomaan.

Oceanborn