Missä sinä olet?

Taas kerran yksinäisyys hakkaa eteisen seiniä. Nämä huoneet poimivat jokaisen huokauksen ja naulitsevat sen seinälle muistuttamaan siitä että sinä et ehkä tule. Minä painan pääni tyynyyn ja odotan. Tunnit syövät minuutit ja minä vain odotan ulko-oven kolahdusta. Kolahdusta, joka kertoo sinun palanneen, kolahdusta, jonka jälkeen askeleesi saapuvat makuuhuoneen ovelle.

Minulla ei ole kotia. On vain asunto täynnä pahvilaatikoita, jotka kätkevät sisälleen menneen. Jossakin on huone joka oli joskus turvapaikkani, kotini, pesäni. Siitäkin on enää jäljellä vain uhmakkaanpunainen seinä, joka on maalattu minun sydänverelläni. Minä olen kuin kadotettu lukko, johon ei löydy avainta. Missä sinä olet? Missä olet kun taivaan väri vaihtuu unelmaakin vaaleanpunaisemmaksi? Linnut heräävät pian ja minä en ole päässyt vielä edes pois todellisuudesta. Odotan yhä kolahdusta, jota seuraa ehkäpä suudelma, kosketus tai edes pieni hipaisu.

Tämä ei ole oikein! Sinä olet raadellut minut verille. Sinä välität hetken ja tuomitset sitten katoamaan. Katsoisit edes silmiin, tappaisit jos et enää rakasta. Peilikuva ilkkuu minulle; "Typerä lapsi, ei kukaan voi sinua rakastaa. Tuollainen onneton surkimus kun olet… " Minä pudistan päätäni, vaikka sisällä kaikuu tyhjyys. Anna anteeksi, en osaa olla enempää.

Havahdun lintujen lauluun. Juuri nyt en tahtoisi rakastaa sinua. Kierähdän peittosi alle ja lasken pääni tyynyllesi. Sinun tuoksusi rauhoittaa mutta tiedän; se on pettänyt minut ennenkin. Uni ei tule. Kuka saa katsoa silmiisi, kuka saa olla lähelläsi? Miksi se en ole minä? Minä kaipaan sinua eniten, rakastan aivan taatusti eniten. Anna minulle aikaa ja minä teen sinusta onnellisen! Viimeiset ajatukset liukuvat pimeyteen, joka selkenee vasta kun kuulen kolahduksen.

On aamu ja askeleesi hiipivät hiljaa sängyn viereen. Näitkö seinille naulitut yksinäiset huokaukset? Ne karkasivat minun suustani ja menehtyivät auringon säteiden osuttua kiiltävään lasiin. Missä sinä olit silloin? Vaikka meitä on kaksi, minä olen etäällä ja yksin. Vaikka kiedot kätesi ympärilleni ja kuiskuttelet korvaani kauniita sanoja, olen silti yksin. Älä puhu. Ei enää turhia sanoja selittämään pahoja tekoja, minä tahdon tekoja korvaamaan tyhjiä sanoja, lupauksia joita ei kai koskaan aiottu lunastaa.

Mihin katosi kaikki meidän väliltämme? Sinä sanot rakastavasi, mutta minä en enää löydä viestiä sinun katseestasi. Ei mitään jäljellä, olemmeko me tuhoon tuomittuja? Hetken minä tahdon uskoa. Miksi et osoita sitä minulle? Kerro se uudelleen ja uudelleen, jotta minä saan jäädä eloon. Rakasta minua, rakastele minua. Kerro se kosketuksella ja suudelmalla.

Sinun hengityksesi muuttuu tasaiseksi. Minä nousen ja kävelen peitto ympärillä parvekkeelle. En saa itkeä, en saa, en saa, en saa. Onko ainoa vaihtoehto lähteä? Onko ainoa vaihtoehto luovuttaa? Sinä tahdot mennä, minä tahtoisin pysähtyä, joten sinä menet ja minä jään? Suljen parvekkeen oven ja kävelen makuuhuoneen ovelle. Sinä nukut, jopa varpaasi nukkuvat. Hämärä pehmentää piirteesi ja saa sinut näyttämään herkältä. Tahtoisin koskettaa, mutta pelkään herättäväni sinut. Pitäisikö minun antaa sinulle vapautta?

Katselen maalaamattomia seiniä, miksi emme maalanneet tarinaamme niihin? Kaikki ne värit ja tunteet, jotka olisivat voineet elää ikuisuuden. Minä luulin olevani turvassa. Ehkä huomenna sinä löydät minusta piirteen jota rakastat, ehkä huomenna sinä maltat katsoa pohjalle. Tunnetko sinä minut? Oletko kuuden vuoden aikana oppinut katsomaan tarpeeksi syvälle? Rakastan sinua. Rakastan paljon, sitten enemmän ja lopulta liikaa.

Kaivaudun varovasti peiton alle ja katselen sinua ihan läheltä. Silmäluomesi liikkuu, mitä unta sinä näet? Näetkö painajaisia joita minä olen joskus elänyt, vai kauniita kuvia joita minä en ole saanut koskaan kokea? Pahinta olisi menettää. Väärin, pahinta olisi jäädä ja kuolla hiljaa pois, ilman että edes hengitys pysähtyisi, ilman että sydän väsyisi. Minä rakastan sinua. Se on karu totuus, ja totuus ei kuole koskaan.

Pahinta on jäädä yksin pelkojensa kanssa. Tuntuu kuin seinät kaatuisivat non-stopilla päälle. Sellaisina hetkinä jo lähes aikuinenkin ihminen toivoo että joku ottaisi syliin ja pitäisi siinä rintaansa vasten niin kauan, kunnes seinät palautuisivat liikkumattomiksi. Jokin muuraa muuria välillemme, yrittää tuhota kaiken millä on koskaan ollut merkitystä. En aio luovuttaa. En tahdo päästää irti, vaikka tämä kaikki satuttaa. Minä voin leikkiä vahvaa vaikka ikuisuuden, ehkä murrun, ehkä en. Vaikeudet eivät lopu koskaan, mutta vahvempana huomiseen.

Väsyttää, mutta en tahtoisi sulkea silmiäni nyt kun olet aivan lähellä. Uskomatonta miten kaikki tuntuu selkeältä kun makaat vieressäni. Sinun ei tarvitse edes puhua, hengitys riittää kertomaan että nyt sinulla ei ole kiire mihinkään. Sinulla on muitakin vaihtoehtoja ja silti olet kanssani. Kaikesta huolimatta taustalla on se pieni ääni, joka varoittaa nukahtamasta liian syvään uneen. Entä jos herätessäni olet taas poissa ja minä yksin kaipaukseni kanssa?

Ymmärtäisitkö, jos selittäisin kaiken? Ymmärtäisitkö, jos näkisit pienet haavat sielussani? Näkisit että ne vuotavat yhä vuosienkin jälkeen. Olen onnellinen, älä sitä epäile. Minä tarvitsen turvaa ja sielun, joka ymmärtää kivun ilman sanoja. Sinua minä tarvitsen, sinua vain. En tarvitse ketään muuta kertomaan että minä merkitsen jotakin. Voisin nähdä tulevaisuuteni kanssasi, mutta en uskalla katsoa vielä liian kauas. Huominenkin tuntuu liian kaukaiselta ja joskus jopa vaikealta. Miksi tietyt sanat ovat niin vaikeita lausua? Vasta monien vuosien jälkeen olen oppinut sanomaan: "rakastan sinua". Katsoisit minua. Edetään askel kerrallaan, kuunnellaan, puhutaan ja tuetaan. Rakastetaan. Silti pelkään, mitä tapahtuu jos kerron sinulle kaiken? Mitä tapahtuu jos avaan muistoni sinulle? Ne tekevät vielä kipeää. Kaikki polttavat muistikuvat, liian monet yksinäiset hetket. Eivät ne minua tuhonneet, vahvistivat vain väärään suuntaan. Silti olen täällä ja tahdon mennä eteenpäin.

Kerran jo menetin sinut. En ymmärtänyt ja kuitenkin ymmärsin liikaa. Oliko sinun helppo unohtaa minut? Minulle se oli vaikeaa. Uskottelin itselleni, ettei se ollut maailmanloppu. Ei keneenkään saisi kiintyä liikaa. Monta kertaa katselin tuttuja numeroita, yhtä monta kertaa päätin, etten tahdo kuulla ääntäsi. Minä valehtelin. Valehtelin kaikille, kaikista eniten itselleni. Hetkessä kaikki oli tuhottu, aivan liian varhain me lähdimme eri suuntiin. Sitten, monen kuukauden jälkeen sinä typerys tunkeuduit polulleni. Asetuit eleilläsi poikkiteloin risujen päälle ja sanoit: "tästä et ohitse kulje, sinä pysähdyt." Niinpä minä pysähdyin ja kun jatkoin matkaa, sinä kuljit kanssani.

Sinun läsnäolosi saa vihan katoamaan, vaikka sinullehan minä olin vihainen. Ei se ollutkaan vihaa, enemmänkin pettymystä tai jopa surua. Surua mistä? Siitäkö että sinä et tarvitse minua yhtä paljon kuin minä sinua? Joskus epävarmuus saa minusta yliotteen, sellaisina hetkinä olen varma että en riitä sinulle. Sinä ansaitsisit jotain parempaa. Ansaitset täydellisen naisen, joka olisi juuri se mitä sinä toivot. Pelkään hetkiä jolloin olet muualla. Pelkään viestiä joka kertoo, että sinut on löydetty elottomana. En voi nukkua jos et ole varmasti turvassa, en pysty siihen.

Uskon ja toivon että vielä vuosienkin päästä herään vierestäsi ja kutittelen sinua aamuhämärässä huoneessa. Ehkä me menemme naimisiin ja saamme lapsia, ehkä me eroamme huomenna ja annamme toistemme unohtaa. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, ei koskaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, sinä jätit sieluuni jäljen ja siellä se pysyy. Aina? Ei sitä voi kukaan tietää.

Sinä liikahdat ja minä tartun vaistomaisesti kiinni sinuun. Kätesi tulevat vastaan ja lukitsevat minut kesäyön kuumuuteen, silti en tahdo liikahtaakaan. Näiden käsivarsien välissä olen onnellinen. Et ehkä tiedä sitä vielä, mutta ehkä jonain aamuna uskallan sen myöntää: Sinä olet kaikki se mitä tarvitsen.

Tämä on epävarmuutta ja pelkoa. En tahdo menettää, mutta en myöskään kahlita. Tätä on kirjoiteltu monta kuukautta ja tunteet ovat ihan eri päiviltä. Tämä on kai selitys tai anteeksipyyntö. Hänelle, jota rakastan...

Onyx