Dynastiansa viimeinen
Istuin valtaistuimellani ja otin vastaan kaikki ne, jotka pyrkivät puheilleni. Talonpojat esittivät valituksia omasta itsestään pöhöttyneistä tuomareista. Porvarit vaativat minua hirttämään erään leikarin, joka oli hulluutensa vuoksi väittänyt heidän olevan kaulaketjujensa kahlitsemia. ”Katsotaan, katsotaan!” minä ajattelin väsyneesti. Vasallini olivat julistautuneet omilla alueillaan kuninkaiksi ja olivat lahjoneet pääministerinikin noudattamaan heidän käskyjään. Pääkaupungista oli tullut heille paikka, jonne he saattoivat lähettää sotilaansa huvittelemaan. Ainoa, mistä pystyin päättämään, oli oma suhtautumiseni, vaikka ei silläkään ollut paljon merkitystä. Jouduin kuitenkin sopeutumaan, joko vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti. Olin dynastiani viimeinen ja nämä avoimet vastaanotot saivat minut aina ymmärtämään sen, kuinka mitätön sen vuoksi olin.
Talonpojat olivat raahanneet tuomarin mukanansa väkisin. Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin minäkin. Nyökkäsin palvelijalleni, joka käänsi tiimalasin. Hiekan alkaessa valua tuomari aloitta puolustuspuheensa:
"Olen lihava, myönnän sen. Myönnän myös, että en ole onnistunut kitkemään pahoja tapoja itsestäni pois. Ruumiini ei joskus suostu tottelemaan järkeäni. Hyvillä teoilla käteni lahjovat omatuntoni hiljaiseksi. Kun nousin tähän virkaan, olin kuitenkin täysin puhdas, mutta seura tekee kaltaisekseen. Vaikka nämä talonpojat väittävät minun vainoavan heitä, he eivät kerro miksi niin teen. Minä vaadin heiltä kuivunutta nuoruuttani sekä viisauttani ja rakkauttani, joita koko sielustani rakastin. Minä inhoan näiden ihmisten vilpittömän luonnollista pahuutta. Jos annat minulle sen, minkä ansaitsen, et ole kuitenkaan oikeudenmukainen, ellet anna samaa myös näille ihmisille."
Talonpojat esittivät niin kovin tavalliset väitteet lain täydellisen noudattamisen mahdottomuudesta ja pienen pahuuden hyödyllisyydestä. Minä viittasin kädelläni käskien heitä poistumaan. He surmaisivat tuomarinsa paluumatkalla päätöksestäni riippumatta.
Seuraavaksi oli porvareita suututtaneen leikarin vuoro. Näin hän puhui: "Ensinnäkin ihmettelen miksi minut täytyi tuoda erikseen tänne surmattavaksi, eikö sitä olisi voinut hoitaa jossain sataman kapakassa. Mutta asiaan ylhäisyys, teidän tulee tietää, että myös minä olin kerran maan tukipylväs. Minulla oli laaja ruhtinaskunta, lisänimeni oli vilpitön. Parempi olisi ollut tarkkanäköinen: näin asioista nimittäin vain sen, mitä ne olivat, en enempää. Opin tietämään, että mustastakin malmista voi tislata kultaa, mutta en voinut uskoa siihen. Kullalla kykeni ostamaan punaista viiniä. Sen väitettiin olevan parasta, mitä ihminen voi omistaa. Minä en nähnyt humalassa mitään muuta, kuin järjen toimintahäiriön. Korvasin hovissani viinin vedellä ja suostuin käyttämään kaupankäynnissä ainoastaan jalokiviä. Jouduin epäsuosioon, armeijani upseerit nurisivat. En kyennyt alistumaan, enkä ryhtymään verikätiseksi mestaajien herraksi, joten lähdin maanpakoon. Oli hyvä, että en jäänyt. Olisin joko myöntynyt tai hyökännyt, eikä verenvuodatuksesta olisi tullut loppua. Siksi en kadu lauluissani sitä, että näin viinin myrkkynä ja kullan romuna. Silloin katuisin vain järkevyyttäni ja olisin kuin lemmensairaat, jotka pyörivät pakkomielteensä kohteen ikkunan alla korjatakseen hänen ruumiillaan sieluaan. Nyt vastustajani ovat kuitenkin saaneet minut kiinni. Mitä siitä, henkeni on halpa hinta siitä, että en kuole sokeana."
Minä käsitin hänen sanansa väärin, enkä enää sen jälkeen puhunut kenellekään. Idästä tulleet paimentolaiset valloittivat maan. Läntisen meren yli tuli jättiläisiä. Etelästä nousi uusi suurkuningas. Minä en tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Minä nukuin kuningashaudassani pohjoisessa.