Raastavia hetkiä 1
Vihaan, vihaan. Sitä hoen itselleni. Vielä tulen kostamaan kaiken mitä olen saanut kokea. Olen juuri saanut vyöstä, monesti peräkkäin. Aina kun kysyttiin: joko suostut? sanoin en. Ja aina sain uudelleen vyöstä.
Isäni vain huusi ja huusi: sinä olet vahinko, sinua ei pitäisi olla olemassakaan. Oli virhe ottaa sinut perheeseen. Ja löi. Mutta minä en ikinä huutanut, potkin takaisin ja käperryin kasaan jotta pääni ei sattuisi, jotta vyön solki satuttaisi vain selkääni tehden siihen kipeät veriset arvet.
Sitten en voinut enää potkia kun minut heitettiin seinään, pääni tärähti kipeästi siihen ja olin hetken kuin en olisi tajunnut mitään. Mutta silloin en tuntenut kipua enää. tunsin vain raivoa ja kostonhimoa. Ei lasta saa lyödä. Ei ketään saaa lyödä. Isäni oli huonolla tuulella koska olin suuttunut hänelle vasta synnyttäneen koirani pentujen tappamisesta.
Isä oli vain mennyt ulos, ottanut kolme naaraspentua ja vääntänyt niiltä niskat nurin heittäen ne hankeen. Olin syystäkin suuttunut, eläimiä täytyy kohdella kauniisti. Toisin kuin sellaisia pahoja ihmisiä niin kuin isäni. Ja rahaa olisi tullut nartuistakin, olimme köyhiä koska äitini oli mielisairas: psykoottinen väkivaltainen hullu eikä siis voinut vajaamielisenä käydä töissä.
Isäni oli vanha sota-ajan lapsi joka oli ollut armeijan hommissa vihreiden barettien sotilaskouluttajana kunnes oli ryöstänyt pankin ja kadonnut maan alle ruotsiin, samoin pankkiryöstäjätoverinsa kuka minnekin. Ja kun hänet löydettiin hänet vangittiin ja kun hän pääsi vankilasta, hänellä oli jo oma perhe. Toinen jo.
Ja isä oli vihainen koska en suostunut hänen naimisissa olevalle keski-ikäiselle juopottelu-ystävälleen vaimoksi (olin vasta kymmenvuotias) vaikka vanhempani minut hänelle lupasivat. Tai oikeastaan myivät parista kossupullosta. Ja nyt isä oli heittänyt minut ulos pakkaseen pelkissä verkkahousuissa ja t-paidassa. Mietin mitä tehdä. Tuonne taloon en nyt mene takaisin pääsyä vaatimaan, päätin. Siellä odotti vain hermonsa menettänyt äitini harhojensa kanssa lentävine astioineen ja hokemineen. Jumala, jumalani tapa tuo ja tapa tämä. Märännytä hampaat tuolta ja tältä. Ei sitä jaksanut kuunnella. Isänikin oli lähtenyt juopottelemaan jonnekin, ei jaksanut, sairas mies. Joten ryömin meidän toiseen koirankoppiin suojaan ja käperryin toista koiraamme vasten. Minua pelotti, asuimme korvessa ja kylällä oli puhuttu susista ja ahmojakin kannattaa pelätä. Katselin koirankopista ja varpaani olivat kylmästä tunnottomat.aloin sillä hetkellä ymmärtää niitä ahdistuneita, raivostuneita, pelokkaita, yksinäisiä, rakkaudettomia, kostonhimoisia aaveparkoja joista olin lukenut.
Ulkona oli kaunista, tähtiä näkyi taivaalla, hanki loisti hopeisena, tummat puut ja vaarat kuvastuivat tähtitaivaan ja kuun valossa kaukana. Revontulet leiskuivat ja minusta oli ihanaa kuvitella se vartaloni valtaava kylmä taivaan tulien lämmöksi.koira hengitti lämmintä henkäystään kasvoilleni ja upotin käteni ja paljaat varpaani sen paksuun lämpimään turkkiin. Ja näin sen kauneuden ulkona, tajusin miksi koirat viihtyvät yöllä ulkona kaihoisan ulvonnan täyttäessä ilman. Aloin laulaa jotta pelkoni katoaisi.
Vapisevalla äänellä lauloin suvivirttä kun en muuta siihen hätään keksinyt. Oroninen tilanne. Koira kuunteli vieressä ja kun olin laulanut, mieleeni tuli niin paljon raivoa että lämpenin äkkiä. Nousin koirankopista ulos ja ylös, syöksyin olohuoneen ikkunaan ja kiljuin: saatanan akka, avaa ovi tai rikon ikkunan niin jäädyt perkele sinäkin. Ja iskin nyrkkiä ikkunanpieleen. Kohta kuulin kuinka monet salvat avattiin ja pääsin lämpimään. Sinne kutsuin koirankin koska oli turvallista: äiti oli jo rauhoittunut joksikin aikaa ja isä tulisi niin kännissä takaisin ettei jaksaisi suuttua. Jos edes löytäisi kotiin auraamatonta tienpätkää pitkin. Toivoin vain että sinne jäisi, minulla ei tästä lähin ole enää isää.
Katselin ulos ikkunasta tuntien kylmän viiman vuotavan ikkunan pielistä kasvoilleni ja rukoilin jumalalta että suojelisi minua, koiria ja kostaisi puolestani kaiken pahan kun en sitä kuitenkaan vielä itse pystyisi tekemään. Ja antaisi enkeleitä suojelemaan viattomia ja jos niitä ei riittäisi, tekisi edes minusta enkelin.
Järkyttävä tositarina jota ei kannata lukea jos on herkkä. Lähes kauhua. Palanen mun lapsuudesta joka ei ollut edes lapsuutta mutta teki osaltaan minusta sen ihmisen joka olen nyt.