Ihana aamu!
Joskus kun kävelen kadulla, tekisi mieleni hypätä vastaantulevien ihmisten kurkkuun kiinni. Raadella kaulat verille, repiä kaulavaltimo auki ja katsoa kuinka heistä valuu elämä punaisen nesteen mukana.
Toisinaan tekisi mieli työntää toinen kalliolta alas, ihan vain uteliaisuudesta. Katsoa kuinka kirkuva ruumis tekisi nopean matkan ilman halki, alas vasten kovaa graniittia. Mennä katsomaan ruhjoutunutta ruumista, kuinka veriroiskeet ovat maalanneet harmaan kauniinpunaiseksi.
Toissapäivänä minun teki mieli kaivaa 5-vuotiaalta tytöltä silmät päästä ja repiä raajat irti yksi kerrallaan. Katsoa paniikin kasvavan pienessä mielessä, kun hän tietää lopulta kuolevansa. Hitaasti, mutta varmasti lopettaa jatkuva äksyily.
Kerran paloin halusta painaa ystäväni päätä veden alle. Olisin tahtonut nähdä hänen kauniit silmänsä täynnä kauhua ja kuolemanpelkoa. Tuntea sätkivän ruumiin käsieni alla ja sen, kun elämä viimein pakenee kehosta ja se muuttuu veteläksi ja painavaksi vedessä.
Viime yönä halusin valella poikaystäväni bensalla ja sytyttää tulitikun. Katsoa kun hänen ruumiinsa syttyy palamaan liekkien loisteen tanssiessa kasvoillani.
Mutta mitä minä puhun. Enhän minä ole sellainen. Rakastan ihmisiä (ruumiita arkuissa ja joukkohaudoissa). Haluan helliä lapsia (keittää heidät suuressa padassa). Jumaloin miestäni (kahden kilon verisinä myttyinä). Ystäväni ovat minulle tärkeimpiä (jos vain saan avata heidän ruumiinsa).
Ihana vaaleanpunainen aamu.