Lokakuu
Olen löytänyt tuskaisen olotilan. Elämässäni ei ole arkea eikä juhlaa, ei yötä eikä päivää. Yksi ja sama tila jatkuu kuin katkeamaton nauha. Sama rutiini toistuu päivästä toiseen. Valvon yöt, joskus päivätkin. En tarvitse unta. Elän apaattisena neljän seinän sisällä. Jatkan taukoamatonta vaellustani huoneesta toiseen. Joka päivä mietin uskaltaisinko astua ovesta ulos. Astua ihmisten todellisuuteen. Kuitenkin lopputulos on aina sama: jään todellisuutta piiloon kivisten seinien sisäpuolelle, paikkaan jota minun pitäisi kutsua kodiksi. Pelkään niin, että todellisuus, niin kuin ihmiset sitä kutsuvat, iskee kuin rautainen nyrkki vasten kasvojani. Siksi pakenen jopa päivänvaloa. Nytkään en ole selvillä siitä onko yö vai päivä. Mutta mitä merkitystä sillä minulle olisi. Hitaasti kuihdun kokoon. Pölykerros peittää kalpean ihoni. Sillä syystä jota en tiedä, jatkan vain elämistä. En edes harkitse mitään niin radikaalia kuin itsemurha. En enää. Se olisi liian ironista. Enää en pysty tekemään virheitä.
Loppujen lopuksi olen aika tyytyväinen sulkeutuneeseen elämääni. Katselen katon epätasaista pintaa. Nurkissa leijuu hämähäkinseittejä, kuin aavemaisia varjoja. Hämähäkit ovat tosin lähteneet etsimään parempia paikkoja. En ole lainkaan yksinäinen. Yksinäisyys on seurani, kynä ja paperi keskustelukumppanini täällä kivisessä vankilassani, josta minun on päivä päivältä vaikeampi poistua. Nautin kun saan kuunnella ihan hiljaa, kenenkään häiritsemättä sateen ropinaa tai tuulen vienoa kuiskintaa.
En ole ihminen. En oikeastaan enää tiedä mikä olen. Ihmiset ovat julmia, joten en voi olla ihminen. Loogista päättelyä yksinäisyydessä.
Joskus säälimätön päivänvalo yrittää tunkea kalvakkaita sormiaan sälekaihtimen läpi, mutta vedän vain armoa antamatta mustat tunkkaiset samettiverhot tehostamaan valosuojaani. Miksihän lie useimmat ihmisolennoista ovat päivän lapsia? Nauttivat auringon säteistä ja kesän ylettömästä valosta. Syksyllä taas pimeän vallatessa sijaansa auringon kultaiselta hehkulta, he ovat ärtyneitä ja masentuneita. Sitten on niitä har´voja kuten minä, jotka rakastavat yötä, kietoutuen sen samettiseen verhoon ja nauttivat sydämensä pohjasta kaiken nielevästä pimeydestä. Heissä on kai jotain samaa kuin minussa. Ehkä he ovat vain puoliksi ihmisiä.
Ihmiset ovat hulluja. Nuo muka Jumalan kuvat…
Puoliksi tosi puoliksi fiktiivinen kertomus.