Minuus

Korpin silmin
olen tarkastellut elämää
Sen kauneutta
sen rumuutta
ja kaikista eniten sen pimeyttä
Joskus luulin olevani ihminen
kuten muut
Avasin silmäni maailmalle
Katsoin peilin taakse
Eksyin taian valtavaan avaruuteen
Putosin mystiikan virtaan
Upposin tuskan sysimustaan syvänteeseen

Huomasin olevani jotain
jota en tiennyt olevan olemassakaan
Tuli se huomispäivä
jolloin irroittauduin
ihmisten kuolleesta virrasta
Synnyin keskipäivään
Vartuin yöhön,
sen pimeisiin varjoihin

Aistit tulvillaan havaintoja
Yön tuoksu, sen pehmeys
Sielussani niin suuri suru
että luulen sydämeni halkeavan
Kipu ja nautinto ovat yksi
Viha ja rakkaus erottamattomat
Kauneus ja rumuus sulautuneet yhdeksi
Silti kaikki niin äärimmäistä
nin samanlaista
Maailma, joka hukuttaa aistimuksiin,
kyyneliin

Valhemaailmaa tutkailen
yön hämärän verhon läpi
Elämänsä ehtoopuolella
he ovat niin sokeita
Sokeita maailmalle
Kuolevat tietämättä mitä on peilin takana
Elävät rajalla kokematta koskaan
mitä rajan takana avautuu
Mielikuvitus on avain

Hengitän pimeää
kuin ihmiset hengittävät
kateudesta saastunutta ilmaa
Illuusiomaisesti luulevat
että huomen on parempi
Pääsin irti ihmisyyden ja ajan kahleista
Korjasin resuiset siipeni
Siivet jotka ihmiset repivät kateudesta

Mikään suru ei ole katkera
Mikään onni ei ole täydellinen
Ilma on puhdas ihmisten kateudesta
ja vihasta
joka aikojen alusta on sikissyt
ihmisten välillä

Mieleni lentää ilmojen halki
koskettamatta pahuutta
Koskettaen ainoastaan surun kauneutta
Nukahdan pimeyden samettiseen syleilyyn
Tähtien laulaessa kauneudesta
Kuu loistaa hopeaisena yksin
valtavan mustuuden keskellä
Mikään ei minua poista kokonaan.

Tämä vain paisui ja paisui kirjoittaessa

Geyra Ravenild Routa