Pohjaton ikävä
Istun yksin pimeässä huoneessa, musiikki soi hiljaisella. Tunnen pohjatonta ja tuskaista ikävää, ikävää joka ei lähde sisältäni pois mitenkään. Ei lähde, vaikka sitä kuinka yrittäisi nujertaaa. Ikävä sinne, mihin en voi päästä, ikävä sitä ihmistä jota en enää näe. Kyyneleet eivät enää jaksa tulla, ne on jo kaikki loppuun vuodatettuja. Niitä ei enää riitä, nekin ovat poissa. Yritän ajatella, että ihmisen on hyvä olla siellä, missä hän nyt on, mutta se ei silti poista tuskaa sisältäni. Se ei poista verkkoa ympäriltäni, verkkoa, joka tiukkenee aina, kun hengitän ulos päin. Juuri ja juuri saan vedettyä henkeä sisään, ehkä vain siksi, että en ole vielä menettänyt toivoa sinun näkemisestäsi. Sammutan musiikin ja käperryn peiton alle. Yritän nukahtaa, unohtaa kaiken, mutta en pysty. Joka paikka tässä huoneessa, jokaisessa paikassa kaikki muistuttaa sinusta. Joskus vielä sain itkettyä itseni uneen, mutta nyt sekään ei enää onnistu, uni ei enää tule, kyyneleitä ei enää ole, kaikki on menetetty.