Vihaa ja pelkoa
Kaksi tunnetta, viha ja pelko kiehuvat yhdessä sisällä. Se on yksi pahimmista "tunnesekoituksista" joita ihmiselle voi tulla, ja kun niin tapahtuu, siitä seuraa vain pahaa. Ei pelko siitä, että hirviö hyökkäisi kimppuun, tai siitä, että haamu liikkuisi huoneesta toiseen, vaan jonkun rakkaan ja tärkeän ihmisen lopullisesta menettämisestä. Se pelko on pahin, ja sitä ei voi millään nujertaa. Sitä pelkää ja miettii, eikä saa siihen mistään vastausta, milloin näin käy, vai käykö koskaan, ja onko se vain turhaa pelkoa. Ja viha siitä, että joku läheinen, muttei niin tärkeä ihminen, saisi käännytettyä sen rakkaimman ja tärkeimmän ihmisen vastaan. Se on se pelon ja vihan yhdistelmä, jota ei koskaan toivoisi saavansa. Tunteet jylläävät sisällä, ja vaikka kuinka miettisi asioita ja yrittäisi vannoa itselleen ettei mitään pahaa ja sellaista voisi tapahtua, siitä tunnemyllerryksestä ei pääse eroon. Kaikki on niin epävarmaa ja hankalaa, eikä sitä voi ehkä koskaan taltuttaa. Ja kun pahin tapahtuu, mitään ei enää ole tehtävissä. Aina sitä vaan toivoisi, ettei mitään tapahdu. Ja kun näitä asioita miettii tarpeeksi kauan yksin pimeässä, tulee olo, jollaista ei haluaisi tuntea. Haluaa vaan lakata olemasta, eikä muistaa, ei tietää eikä tuntea mitään, ei halua ajatella mitään koskaan. Kaikki särkyy, eikä sitä voi enää koota takaisin yhdeksi kappaleeksi. Niitä palasia ei enää vaan voi liimata yhteen, ne eivät kestä yhdessä enää. Mutta sitten menee aikaa ja aikaa, sitten palaset yht’äkkiä vaan liimautuvat itsestään yhteen, mutta sitten ne taas särkyvät. Kaikki on liian haurasta ja särkyvää, mikään ei pysy kasassa ikuisuutta. Ja jos se pahin pääsee tapahtumaan, sitä ei enää ehkä voi korjata, eikä ihmiselle, joka käänsi rakkaat vastaan, voi antaa anteeksi. Hän ei enää silloin ole mikään, ja hänet voi kerta kaikkiaan unohtaa lopullisesti. Kaiken voi vain unohtaa, eikä mikään voisi enää palata ennalleen, ei ehkä koskaan.