Maailman katto
Se ilta oli synkkä. Aurinko oli juuri jättänyt viimeiset punaoranssit säteensä taivaan rantaan. Silloin jouduin katsomaa lapsuuteni palavan pois, niin kuin tulitikku, joka syttyy, lämmittä ja sammuu, jättäen jälkeensä vain mustaa palanutta menneisyyttä, joka joskus aikojen alussa oli ollut niin valoisaa. Olin kai elänyt liian valoisasti, ajatellut, ettei ikinä tulisi sitä hetkeä, jolloin kaikki vain loppuisi, elämän tuli sammuisi eikä jäisi kytemään. Joku heittäisi sen päälle hiekkaa kuin varmistaakseen sen olevan pelkkää tuhkaa, ikuisesti sammunutta.
Sinä iltana kaikki olivat hiljaa ehkä siksi, että liekit tekivät kaikista sanattomia, tai sitten kenelläkään ei ollut mitään sanottaa, sellaista mikä ei satuttais. Se oli kuin pahaa unta.
Silloin vielä toivoin, että tulisit auttamaan, jos edes pystyisit sammuttamaan sen vihan sydämestäni. Se voisi riittää, mutta et tullut. Jätit ikiroudan sydämeeni, salasit kaiken, piilouduit lehtiverhon taakse etkä tullut esiin.
Lopulta tuli sammui, mutta ei riittänyt, että minun maailmani katto oli revitty irti viimeistä laattaa myöten. Oli myös meidän kotimme palanut, ei kokonaan, mutta mitä teemme talolla, jossa ei ole kattoa, ei ystäviä, ei muistoja, jotka ullakolta olivat nyt savun tapaan haihtuneet ilmaan. Se sisälsi vain suunnatonta vihaa, joka tulvi ulos, ei savupiipusta, koska sitä ei enää ollut, vaan suoraan ylöspäin ullakon palaneiden lautojen välistä kohti taivasta.
En ymmärrä miten talomme, yhteinen rakkautemme ja muistomme, kärsivät siitä mitä tuli saa aikaan. Miksi suuntaamme vihamme ylöspäin sinnne, mistä apu tulee jos vain pyytää. Meidän ei tarvitse kuin muuttaa se suunnaton vihamme rakkaudeksi ja anteeksi annoksi. Se riittää.
Mutta jos tahto ei ole kyllin vahva, ei mikään maailman ihme saa ehjättyä rikkinäistä.