Ivallisen kaunis

Ja niin kaunis on auringonlasku, sen nousu vielä upeampi. Herkästi rikkoutuva romanttinen tunnelma, joka luo maisemaan taiteellisen vaipan. Ikuisella hohdollaan se kietoo syleilyynsä Jumalia palvovat kansat. Niin kestävää, niin haihtuvaa. Komea on kuutamo, tähdet vielä loisteliaammat. Ne saavat maailmamme näyttämään rehellisen seesteiseltä ja tuntuu, kuin mikään ei voisi olla väärin. Kaikki on niin kaunista, niin oikein. Ja vihreä on luonto, vehreitä lehdet sen. Ei riitoja, eikä sotia. Vain rauhaa metsälinnojen siimeksessä.

Mutta ei auringonlaskua katsomassa istu rakastunutta pariskuntaa, ei yhtään suuteloa tuo taivaankappale näe. Ei kuutamon valaisemalla järvellä solju yhtään paattia vanha kalastaja kyydissään. Luonnon vihreät taideteokset kaatuvat palvomaan konetta ja ihmisen aikaa. Ja näin saapuu kuolema.

Jossain istuu pikkuinen poika jalat vasten kylkiluitaan. Hänen mahansa on unohtanut kuinka muristaan, sillä nälkä on elämäntapa. Hänen kotiaan ympäröivät suuret tupakkapellot, jotta meillä olisi arkenamme pieniä savuisia iloja. Pikkuisen pojan kylältä ostettiin pilkkahintaan tuo suuri pelto, jota hän nyt katseli ylitsepääsemättömän depression kourissa. Naurettava hinta, oli hänen äitinsä kertonut. Kertonut ennen kuolemaansa. Suuri ruokapelto raivattiin tupakan tieltä, sillä eiväthän alkukantaiset ihmiset ruokaa tarvinneet.

Lämmin on hiekka ja kiveys pojan paljaiden jalkojen alla. Tie kotiin viettää alamäkeen ja poika pistää väliin kolme leikkisää askeltakin. Lapsi on aina lapsi, vaikka hänelle sysättäisiin aikuisten vastuutkin. Valtavan ikävän kourissa näkee hän pilkahduksen toivosta ja päättää, että yhdellä jalalla hyppiminen tuottaa huiman onnen. Onnen, joka saattaisi tuoda ruokaa, vaatteita ja jopa hänen äitinsä takaisin. Ja niin pomppii pikkuinen laiha poika kotiinsa kuin tavallinen lapsi konsanaan.

Ja sitten särkyy kaikki toivo, unelmatkin pois jäävät. Ei niitä enää mistään voi löytää, ei etsiä eikä keksiä. Lapsen ilo särkyy kuin äitinsäkin elämä, sillä nyt makaa isän ruumis kotinsa lattialla kuolleena, elottomana. Tauti voitti viimeinkin isän, itkee poika suruaan. Tauti, jonka rokottamiseen olisi vain yksi syöpäkääryleaskin hinta tarvittu. Poika voi vain huojentua siitä, että nälkä jätti vihdoinkin hänen isänsä rauhaan. Ei nälkää, ei huolta. Vain ikuista unta.

"Siis joo vittu koulu on perseestä! En mä jaksa sitä et maikat vaan valittaa ja antaa ihan sairaasti etätehtäviä. Siis miten ne luulee et meil on aikaa ku mulla ainaki on harrastuksetki!"

"No aijaa! Mullaki meni niin hermot viime tunnilla ku se kalkkuna alko jotain huutaa. Onks sul hei yhtään röökii? Mulla on näköjään loppu"

"No ei, eikä mulla oo rahaa ees ostaa lisää! Pummin mutsiltaki just vitosen ruokaan, oon vittu ihan auki!"

"No mikset syö koulussa ja sit voisit ostaa sil vitosel tupakkaa?"

"No hyi en mä vittu haluu jotain maksalaatikkoo syödä, hyi hitto!"

Ivallisen kaunista.

Sarella