Ääniä yössä

Mikael istuu pimeässä huoneessa selkä seinää vasten. Hänen leukansa on vasten rintaa, otsa koukkuun vedetyissä polvissa ja kädet kiedottuna tiukkaan puristukseen jalkojen ympärille. Hänen ruumiinsa on hikinen ja yllään hänellä on vain keltaisen virtsan tahrimat vaaleat pikkuhousut. Mikael puristaa silmiään tiukasti kiinni, ja hänen poskensa ovat kiristyneet kalpeiksi, rypistyneiksi nahkapusseiksi. Hänen huulensa painautuvat tiukasti hampaita vasten, ja raskas, rohiseva hengitys kuljettaa tajuntaa ylläpitävää happea vaivalloisesti hänen tupakan tervaamiin keuhkoihinsa.

Ilma on tunkkainen ja painostava, ja suljettujen sälekaihtimien välistä sisään tunkeutuvat katuvalojen keltaiset valonsäteet paljastavat ilmassa leijuvat miljoonat pölyhiukkaset. Huoneessa haisee hiki ja uloste, ja virtsasta märkä lakana on heitetty lattialle luotaantyöntäväksi, saastaiseksi mytyksi. Kahden hengen sänky seisoo paljaana kymmenen neliömetrin kokoisessa huoneessa, aavistuksen verran vinossa ja irti päätyseinästä, johon on ruuvattu kiinni kaksi yövaloa. Huoneen ovi on hiukan raollaan, ja heikossa valossa voi juuri ja juuri erottaa sen keskellä olevan suuren, tuskaisten nyrkkien takoman, epäsäännöllisen ympyrän muotoisen halkeilevan painauman.

On pelottavan hiljaista. Naapuritkin lienevät jo nukkumassa, jos heitä on olemassakaan. Äänettömyys painaa Mikaelin harteita kuin lyijyviitta, se on kestänyt jo liian pitkään, ja varovasti hän raottaa silmiään ryppyjen hieman tasoittuessa kalpeilla poskipäillä. Mikael räpyttelee luomiaan aivan kuin hänen kirveleviin silmiinsä paistaisi äärettömän kirkas valo. Hänen suunsa avautuu ensin ammolleen, sulkeutuu sitten, ja tuskainen, painajaisten riivaama ilme tasoittuu paljastaen neljäkymmentäyksivuotiaan miehen pelokkaat kasvot.

Pölyhiukkaset leijailevat ilmassa kuin lumihiutaleet, kuljettaen sisällään ehkä kokonaisia maailmankaikkeuksia asukkaineen, uskontoineen, autoineen ja taloineen, perheineen, työpaikkoineen, iloineen ja suruineen, planeettoineen, aurinkoineen, kuineen ja tähtineen. Mikael haluaisi hypätä yhden hiukkasen kyytiin ja leijailla pois tästä, jota elämäksi kutsutaan. Leijailla johonkin toiseen maailmaan. Toiseen aikaan ja paikkaan. Jonnekin missä hänen ei tarvitsisi pelätä.

Pelätä. Niin, Mikael on valmis myöntämään että hän pelkää. Hän pelkää tätä pimeyttä, tätä painostavaa, hikistä, kaiken syövää pimeyttä, jonka suojassa ne tulevat ja tuovat mukanaan kaiken sen mitä voi helvetiksi kutsua. Ne! Ne, jotka ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Ne, jotka tietävät kaiken ja jotka kuulevat salaisimmankin ajatuksen. Ne, jotka puhuvat Mikaelille äänillä joiden olemassaolosta Jumalakaan ei tiedä. Ne, jotka ovat Mikaelissa, ja joissa Mikael on.

Mikael tarkkailee pimeyttä hetken, kuulostelee ja haistelee sitä. Hän hengittää nyt rauhallisesti, ja hänen kasvoillaan on levollinen ilme. Hän on väsynyt, mutta kuitenkin virkeä. Hän katselee kuinka pölyhiukkaset muuttavat suuntaansa nopeasti osuessaan hänen hengityksensä tielle. Universumit säntäilevät sinne tänne, ja ihmiset niiden sisällä paiskautuvat maailmojensa reunoille ja putoilevat alas pimeään, tuntemattomaan avaruuteen.

Pelätä. Ja vitut! Mikaelhan ei pelkää mitään eikä ketään, eikä varsinkaan mitään sellaista, mitä ei ole edes olemassa. Tulkoon vain tänne. Ainahan ne tulevat. Luulevat voivansa säikäyttää hänet. Tulkoon vain ja pistäköönkin parastaan, tai vaikka pahintaan. Tulkoon ja tappakoon hänet tähän paikkaan.

Ja samassa ne tulevat. Ne nauravat ja huutavat kirouksia, kirkuvat, ilkkuvat ja sylkevät sanoja jotka saavat Mikaelin mielen äkkiä murtumaan. Hän joutuu pakokauhun valtaan, ristii kätensä takaraivolleen ja peittää korvansa kyynärvarsillaan. Hän puristaa silmänsä tiukasti kiinni ja painaa otsan polviin. Sylki valuu Mikaelin suusta pitkänä norona hänen hokiessaan mitään tarkoittamattomia sanoja, kuin jotain mantraa tai muinaista loitsua, peittääkseen niiden helvetillisen kiljunnan, joka tunkeutuu hänen ihonsa läpi mädättäen lihaa ja imeytyen suoraan luuytimeen, josta se kulkeutuu hänen aivoihinsa saaden jokaisen solun Mikaelin kehossa kirkumaan kauhusta.

Ne räkivät rivouksia ja herjoja Mikaelin kasvoille, ja Mikael näkee kuinka miljoonat maailmat pölyhiukkasten sisällä hukkuvat vereen saaden huoneen sykkimään tummanpunaisena, aivan kuin ne pumppaisivat kaiken tietonsa ja energiansa näille uusille, epäpyhille jumalilleen. Mikael näkee miljardien ihmisten kauhusta, pelosta ja tuskasta vääntyneet kasvot huutamassa ja itkemässä apua, ja kouristelevat ruumiit, jotka tavoittelevat pelastusta ja pitelevät rakkaimpiaan, miehiään, vaimojaan, rakastettujaan, pienokaisiaan, isiään ja äitejään, ja puristautuvat lujasti toisiaan vasten sairauden ja mädän saastuttaman veren syöksyessä heidän maailmaansa hukuttaen alleen kaiken elämän.

Ja Mikael näkee itsensä. Yksin, hylättynä, avuttomana näiden pirujen armoilla. Näiden pirujen, tai mitä ikinä ne ovatkaan, jotka tuhoavat maailmoja, ja jotka ovat ottaneet Mikaelin silmätikukseen. Hän hengittää sisäänsä verisiä, sykkiviä, ja tuskallisesti kuolevia universumeja ja tuntee niiden suunnattoman kivun. Mikael avaa suunsa huutaakseen, mutta ei saa puristettua julmalla ja epäinhimillisellä tavalla tuhottuja maailmankaikkeuksia ulos keuhkoistaan. Hän tunkee sormensa hädissään syvälle kurkkuun ja oksentaa.

Samassa ne hiljenevät, ja Mikael jää tuijottamaan sylissään ja lattialla tummina lätäköinä kiiltelevää vatsahappojen ja veren haisevaa sekoitusta. Hänen otsansa on täynnä suuria hikipisaroita, ja hän hengittää pitkin, raskain vedoin ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kätensä roikkuvat polvien päällä, ja oikean keskisormen päästä valuu sylkeä ja oksennusta tippoina lattialle.

Hän oikaisee jalkansa, ja reisien alla oleva lammikko läiskähtää äänekkäästi. Hän nostaa päätään ja antaa katseensa kiertää huoneessa. On taas aivan hiljaista. Pölyhiukkaset leijailevat rauhallisesti sinne tänne, ja niiden sisällään kenties kuljettamansa maailmat ovat jälleen vakaita ja onnellisia.

Mutta Mikael ei ole onnellinen. Hän on peloissaan ja lopen uupunut. Hän ei jaksaisi kokea enää mitään vastaavaa. Hän haluaisi että ne jättäisivät hänet rauhaan, mutta ne sanovat että Mikael kuuluu niille, ja ne tekevät hänelle mitä tahtovat. Ne sanovat että hän on säälittävä raukka, ja että hänen kaltaisensa tekevät kaikkien muiden elämästä onnetonta.

Ja ne näyttävät usein Mikaelille, kuinka muut ihmiset inhoavat häntä, kuinka he haluaisivat että Mikaelia ei olisi, kuinka kaikki olisi paremmin, jos Mikael ei olisi koskaan syntynytkään. Ne antavat Mikaelin kuulla muiden ihmisten ajatukset joissa he kiroavat häntä, ja ne antavat hänen kuulla äitinsä rukoilevan Jumalalta, että Hän ottaisi pois Mikaelin ja antaisi takaisin toisen poikansa, Mikaelin pikkuveljen, jota kukaan ei onnistunut pelastamaan.

Mikaelin huomio kiinnittyy sälekaihtimien raoista kuin varkain sisään tulevaan heikkoon katuvalojen hämyyn, joka alkaa jotenkin oudosti kirkastumaan ja kiertämään huonetta, kuin valonheittimen valokiila joka etsii jotain, ehkä karannutta vankia, tai yleisössä istuvaa asiasta muka tietämätöntä avustajaa. Valokiila osuu Mikaelin kipeisiin silmiin, ja pakottaa tämän siristämään niitä ja nostamaan kätensä ylös luomaan varjoa.

Valo viipyy Mikaelin kohdalla hetken ja jatkaa sitten liikkumistaan, kuin se olisi tajunnut että tämä ei ole se jota se etsii. Mikael seuraa valoa katseellaan valppaana, adrenaliini suonissaan kohisten, ja yrittäen pidätellä pelosta ja jännityksestä johtuvaa tärinää. Valokiila liukuu huoneen oikeanpuoleista seinää pitkin, siirtyy kattoon, ja laskeutuu sieltä Mikaelin sängylle. Ja siinä sängyllä, valokiilan loistaessa siihen kirkkaana kuin aurinko, istuu Mikaelin vaimo.

Mikaelin suu aukeaa hieman ja hän ei muista enää pelkäävänsä, vaan katselee ihmeissään tuota kaunista naista, joka vielä vuosi sitten nukkui ja rakasteli hänen kanssaan tuossa samalla sängyllä jossa hän nyt istuu. Mikaelin on ollut vaimoaan niin suunnaton ikävä että hän purskahtaa melkein itkuun, mutta muistaa sitten kaiken mitä ne ovat hänelle sanoneet.

Ne ovat kertoneet Mikaelille, että hänen vaimollaan on uusi mies, ja että juuri tämän nuoren, rikkaan ja voimakkaan miehen vuoksi Mikael menetti rakkaansa. Ne ovat näyttäneet Mikaelille kuvia hänen vaimostaan uuden miehensä kanssa. Irstaita, limaisia, perverssejä kuvia. Kuin suoraan pornolehden sivuilta.

Mutta nyt vaimo on täällä, ja Mikael pystyy suorastaan haistamaan kiiman. Se leijuu ilmassa sakeana kuin tupakan savu syrjäisessä, pimeässä kapakassa, missä viina on kotipolttoista ja seksi halpaa. Se kiemurtelee ilmassa kuin käärme, ja se houkuttelee Mikaelia nousemaan ja tulemaan luokseen. Mikael kuulee vaimonsa hengityksen, joka on kuin jonkin primitiivisen pariutumisriitin rumpuihin hakattu rytmi, ja se vaatii häntä toimimaan. Hän näkee naisen silmissä sen saman kiillon kuin sinä iltana jolloin he antoivat himolleen vallan, ja päästivät itsensä irti haistattaen paskat naisen kihlatulle.

Mikael on valmis antautumaan sille jälleen. Hän tuntee kasvavansa sydämen pumpatessa aina vain kiivaammin ja veren pakkautuessa, kun hän äkkiä huomaa jonkin liikkuvan valokiilan ulkopuolella. Varjossa, kiimaisen savun seassa on joku toinenkin, ja äkkiä nuori, lihaksikas mies astuu valokiilaan. Mies silittää kädellään Mikaelin vaimon hiuksia, ja nainen katsoo tätä kiimaisilla silmillään ylöspäin suu hieman auki. Naisen käsi tarttuu tiukasti mieheen kiinni, ja Mikael huomaa tämän vilkaisevan häneen, kuin varmistaakseen, että hän varmasti katsoo.

Mikael sulkee silmänsä tiukasti kiinni, vetää jalat takaisin koukkuun ja kietoo kätensä ympärilleen. Hän kuulee miehen murahtelevan hengityksen ja vaimonsa kostean voihkeen, ja samassa ne alkavat nauramaan. Ne nauravat räkäistä, ilkkuvaa nauruaan ja huutelevat riettaita ehdotuksia Mikaelin vaimolle ja tämän uudelle miehelle. Ja vaikka Mikaelin silmät ovat tiukasti kiinni, hän näkee heidät harrastamassa perverssiä, kieroutunutta seksiä Mikaelin ja hänen vaimonsa aviovuoteella.

Mikael kääntyy ympäri, ja polvillaan, selkä sänkyä kohti, silmät edelleen tiukasti kiinni, hän takoo päätään lattiaan. Hän ei välitä oksennuslammikosta, joka pieninä pisaroina lentelee ympäriinsä hänen kasvojensa iskeytyessä siihen uudelleen ja uudelleen, eikä hän välitä siitä viiltävästä kivusta, joka sinkoilee hänen kasvoillaan nenän murtuessa, eikä hän välitä ylipäätään yhtään mistään, vaan hän haluaa niiden hiljenevän, pitävän turpansa kiinni, ja hän haluaa vaimonsa lopettavan tuon riettauden, ja hän haluaa vain vaipua pimeyteen, menettää tajuntansa, tai vielä parempaa, kuolla, sillä sitähän kaikki muutkin kuitenkin haluavat. Hänen helvettinsä päättyisi, ja maailma pääsisi hänestä eroon. Kaikki voittaisivat.

Mikaelin maailma täyttyy villistä, eläimellisestä huudosta, kun nainen ja mies saavuttavat orgasmin niiden nauraessa ja kirkuessa ja raakkuessa törkeyksiä ilmoille, ja ne käskevät Mikaelia katsomaan rakasta vaimoaan nyt, kun tämä on vihdoinkin onnellinen. Ja Mikael karjuu niin kovaa kuin hän väsyneillä, kipeillä keuhkoillaan pystyy yrittäen peittää kaiken sen helvetillisen, piinaavan metelin, jonka keskipisteessä hän on, ja jonka keskipisteessä hän takoo päätään kovaan, oksennuksen ja veren tahrimaan lattiaan.

Mikaelin pää iskeytyy muovimatolla päällystettyyn betoniin uudelleen ja uudelleen, ja veren syöksyessä nenästä lattialle ja kurkkuun, hän lopettaa. Kädet velttoina roikkuen, polvillaan tummanpunaisessa, haisevassa sotkussa, hän kohottaa päänsä kohti kattoa ja taivasta, ja hän huutaa sisältään ulos kaiken kivun ja itkun.

Kun hänen keuhkonsa ovat tyhjentyneet, hän avaa silmänsä, haukkoo ilmaa kuin vedestä nostettu kala, ja lysähtää maahan velttona, kaikkensa antaneena ja uupuneena tähän helvettiin johon hänet on pakotettu. Ne ovat hiljentyneet ja Mikaelin vaimoa ja tämän uutta miestä ei enää ole, ja huone on aivan pimeä. Vain sälekaihtimien välistä sisään hehkuvat katuvalojen kellertävät säteet luovat tumman, varjoisan hämyn, jossa Mikael makaa liikkumattomana, tietoisuuden ja tiedottomuuden häilyvällä rajalla.

Mikael makaa paikallaan kauan. Ainoastaan hänen selkänsä liikahtelee hengityksen tahdissa paljastaen hänen olevan vielä hengissä. Hän on liian väsynyt liikkumaan, mutta hiljalleen hänen tajuntansa palaa suloiselta, mustalta raja-alueelta, missä ei ole kipeitä raajoja eikä helvetillisiä näkyjä, vain lempeää ja hiljaista tyhjyyttä.

Lopulta hän nostaa vaivalloisesti yläruumiinsa ylös, ja pää alaspäin retkottaen vetää jalkansa muun ruumiin vierelle jääden nojaamaan oikeaan käteensä. Hänen nenänsä on kääntynyt luonnottomasti vasempaan, ja hänen kasvonsa ovat kokonaan tahmean veren peitossa. Hän nostaa päänsä ja katselee huonetta hämillään, aivan kuin hän ei tietäisi missä on, mutta muistaa paikan nopeasti ja epätietoisuuden tilalle tulee musertava pettymys, joka saa hänet melkein romahtamaan.

Hän katuu maahan ja kierähtää selälleen jääden siihen tuijottamaan kattoa. Muun huoneen ollessa ulosteiden, veren ja oksennuksen tahrima, katto on valkoinen ja puhdas. Siinä on suuria, suorakaiteen muotoisia paneeleita, ja Mikael seuraa katseellaan niiden reunojen muodostamia pitkiä viivoja. Ne kulkevat niin järjestelmällisesti ja ennalta arvattavasti, että Mikael toivoisi olevansa muurahainen joka kipittäisi pitkin noita suuria valtaväyliä, ja vaikka hän näkisikin jonkun ihmisraunion makaamassa alapuolellaan kovalla lattialla, ei hän ymmärtäisi välittää siitä mitään.

Tätä miettiessään Mikael ei aluksi huomaa, että pieni, mitätön kuiskaus tekee hiljaisuuteen särön. Se on juuri ja juuri kuultavissa, mutta jos hän ei olisi niin unelmansa lumoama, hän varmasti huomaisi sen. Nyt se kuuluu kovempaa, ja Mikael hätkähtää kun hänen muurahaismaailmansa romahtaa. Hän valpastuu, mutta on liian väsynyt nousemaan ylös, tai muutenkaan liikkumaan.

"Auta!" kuuluu hieman kovempaa.

"Mikael, auta!" Mikael kohottaa hieman päätään. Hänen silmänsä ovat täynnä suurta pelkoa ja ahdistusta, sillä hän tunnistaa äänen. Se on hänen pieni veljensä.

He olivat lapsina olleet uimassa kotinsa lähellä olevalle hiekkamontulle, kun heidän kisaillessaan Mikaelin kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen voimat olivat loppuneet kesken, ja hän oli vajonnut syvään, hiekasta sakeaan veteen. Kun naapurin mies oli löytänyt pojan, oli jo liian myöhäistä. Mikael oli seisonut polvillaan maassa itkevän äitinsä takana, ja katsonut kun hänen veljensä pientä, sinistä, elotonta ruumista kannettiin ambulanssiin.

"Auta, Mikael! Auta!" kaikui huoneessa nyt selvästi kuultavana huutona. Mikael yritti nousta, mutta ei pystynyt. Hänestä tuntui kuin jokin olisi painanut häntä alaspäin. Hän tunsi vajoavansa, ja paniikki iski kuin sähkö hänen mieleensä.

Lattia oli kirkas ja kiiltävä, ja se aaltoili kuin järven pinta kovalla tuulella. Mikaelin ruumis vajosi lattian pinnan alle, ja hän kamppaili kaikin voimin päästäkseen takaisin ylös. Mutta hän tunsi voimiensa ehtyvän. Maitohappo alkoi vaikuttaa hänen raajoissaan, ja hän upposi nopeasti yhä syvemmälle ja syvemmälle. Hänen päänsä tuntui paisuvan, kun hän pidätteli henkeään. Hänen keuhkojaan kirveli ja ne huusivat happea. Mikael irvisti yrittäessään pidättää itseään vetämästä vettä, tai mitä ainetta lattia ikinä nyt olikaan, sisäänsä.

Hän tunsi tulevansa pohjaan ja asettuvansa siihen selälleen makaamaan. Hänen keuhkonsa huusivat tuskasta, ja hänen aivonsa repivät viimeisiä hapen rippeitä irti hidastuen suonissa virtaavasta verestä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi hetkenä minä hyvänsä iskeytynyt ulos hänen rintakehästään, kun se yritti pumpata lähes hapetonta verta villinä huutaville aivoille.

Lopulta hän ei enää pystynyt vastustamaan keuhkojensa pakottavia käskyjä, vaan avasi silmänsä ja hengitti samaan aikaan voimakkaasti sisään. Ja ihanan, maailmaa ylläpitävän hapen virratessa Mikaelin keuhkoihin, hän tajusi makaavansa huoneensa lattialla. Hän kääntyi kyljelleen ja hengitti raskaasti, kuin hän olisi juuri saapunut maaliin pitkän ja uuvuttavan maratonin jälkeen, ja antoi verensä rikastua hapesta ja suoniensa kuljettaa sitä kehonsa kaukaisempiinkin kolkkiin.

Hän makasi hiljaa aloillaan, ja kun hänen sydämensä vihdoin rauhoittui ja hengityksensä tasaantui, hänen katseensa osui johonkin. Ensin hän räpytteli silmiään, sitten siristeli niitä yrittäen saada selvää näkemästään, ja avasi lopuksi ne ammolleen tajuttuaan mitä hän katsoi.

Sängyn alla makasi joku, tai jokin, jonka ruumista ei pystynyt näkemään alastonta yläosaa enempää, ja jonka pää oli taaksepäin kallellaan ja suu auki. Sen hartiat liikkuivat, ja sen suusta kuului rahiseva, vinkuva ääni ilman kulkiessa edestakaisin sen keuhkoputkessa.

Mikael tuijotti sitä liikkumattomana. Sen omituisen sileää ihoa joka oli kuin kiiltävää kumia, ja jossa ei ollut minkäänlaisia merkkejä ilmeistä eikä mistään muustakaan inhimillisestä. Sen pieniä, mädäntyneitä, naskalimaisia hampaita. Ja ennen kaikkea sen silmiä, jotka olivat kuin kuolleet, harmaat, ja tuijottivat suoraan Mikaeliin mutta kuitenkin hänen lävitseen, jonnekin muualle, kauas ikuisuuteen.

Hän katseli noihin outoihin silmiin ja huomasi rentoutuvansa, samalla kun auringon ensi säteet nousivat kaupungin siluetin takaa, ja saivat ihmisten mielet odottamaan kevään saapumista tänä helmikuisena aamuna. Kaikkialla oli tyyntä ja rauhallista.

Novelli kertoo mieleltään sairaan Mikaelin valvotusta yöstä.

Miika