Vain vähän aikaa
Lauantaiaamu valkenee kirkkaana ja tyttö herää kaksiossaan kännykän vastaajassa viesti. Hän ei välitä siitä ihan vielä, vaan menee keittiöön. Tyttö alkaa keittää kahvia ja sen valuessa katselee ympärilleen pienessä huoneistossaan. Vuosi sitten hän muutti tähän kaupunkiin, pois maalta vanhempiensa luota, pois kaikesta tutusta ja turvallisesta. Silloin muutto ja uusi elämä tuntuivat ihanalta ja vapauttavilta. Nyt hän tuntee olevansa yksin.
Puoli vuotta sitten hän tapasi pojan. Poika on mahtava. Hän on luotettava, puhuu kauniisti, on aina valmis auttamaan tyttöä, vaikkei tämä apua tarvitsisikaan. Poika on myös söpö, sellaisella normaalilla tavalla; hänellä on kiltit kasvot, tummat hiukset, hymykuoppa vasemmalla puolella ja nauravat silmät. Tyttö rakastui poikaan heti.
Kahvinkeitin piippaa ja kertoo kahvin olevan valmista. Tyttö ottaa kupin kahvia, hakee kännykkänsä ja istuu uudelle sohvalleen. Viesti on pojalta, mutta sen hän jo tiesikin. Poika pyytää tyttöä puistoon iltapäivällä. Tyttö huokaisee ja katsoo kelloa: hänellä on parituntia aikaa ja matkaan pitää varata vartti. Paras alkaa kohta valmistautua.
Tyttö juo kahvinsa ja menee vessaan. Hän ottaa kaapista meikkipussinsa ja alkaa meikata. Peilissä tytön tummat kauniit silmat mustuvat hetki hetkeltä enemmän hänen rajatessaan silmänsä paksulti. Mustat lyhyet hiuksensa hän nostaa pystyyn geelillä ja lakalla. Katsellessaan kuvaansa peilistä tyttö miettii jälleen, mitä poika hänessä näkee. Yleensä vahva meikki, hiukset, kulma- ja kielikoru ja kymmenen korvista riittävät pelottamaan kiltit pojat pois. Ehkä poika näki alusta asti pintaa syvemmälle.
Tyttö lähtee kävellen kohti puistoa. Hän tietää myöhästyvänsä, mutta ei jaksa kävellä nopeammin. Poika odottaa kyllä, hän odottaa aina. Eikä tyttö edes haluaisi päästä perille. Hän ei halua nähdä surullista, murtunutta ilmettä noilla iloisilla nauravilla kasvoilla. Mutta keskustelu on pakko käydä, tytön on saatava vapautensa takaisin.
Niin kuin aina, poika istuu jo puistonpenkillä, iloisena nähdessään tytön, hymykuoppa poskessaan. Tyttö hymyilee varovaisesti takaisin, tutkailee pojan kasvoja, näkee, ettei poika aavista mitään, ja istuu hänen viereensä. Poika laittaa kätensä tytön ympärille ja he saavat uteliaita katseita ohikulkevilta ihmisiltä. Ei ihme, sillä he ovat kuin kaksi enkeliä, mutta täysin eri maailmoista.
"Meidän pitää puhua", tyttö aloittaa ja vilkaisee pojan kasvoja. Nyt ne ovat hämmentyneet, mutta silti iloiset. Tyttö jatkaa puhumistaan uskaltamatta enää katsoa poikaa. Lopulta tyttö lopettaa tarkkaan ja pitkään mietityn puheensa. Poika on ottanut kätensä pois tytön ympäriltä ja nyt hän nojaa päätään käsiinsä. He puhuvat vielä hetken, mutta molemmat ymmärtävät, että tämä on heidän loppunsa. He hyvästelevät viímeisen kerran, molemmilla kyyneleet silmissään.
Tämän on kirjoittanut eräs hyvä ystäväni ja pyysin häneltä lupaa laittaa se tänne teidänkin luettavaksenne, koska mielestäni tämä on erittäin hyvä ensimmäiseksi novelliksi.