Vaaleansininen sielu

Rakkaus (Edith Södergran: Dikter 1916)

Sieluni oli vaaleansininen, taivaan värinen puku; jätin sen merenrantakalliolle ja tulin alasti sinun luoksesi, naisen kaltaisena. Ja naisena istuin pöytääsi ja join lasin viiniä ja hengitin joidenkin ruusujen tuoksua. Huomasit että olin kaunis ja muistutin jotain
         
          mistä olit nähnyt unta, minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani, tiesin vain olevani hyväilyjesi vanki.

Olin katsellut sinua kauan. Tunsin liikkeesi, tiesin tapasi. Jokainen maneerisi oli minulle tuttu ja jokainen niistä rakas. Myös se itsekeskeinen virneesi, jolla viihdytit tyttöjä. Päivästä toiseen katselin, kuinka laitoit hiuksesi korvanlehtesi taa, kuinka hymyilit. Jokainen kerta kun annoit katseesi vajota maahan, tiesin, että samalla vajosit mietteisiisi. Pienenkin kasvojesi ilmeen huomasin ja ymmärsin, mitä tunsit ja ajattelit. Ne kerrat kun katsoit silmiini tiesin, ettet nähnyt mitä ajattelin. Katsoit suoraan silmiini, mutta olit sokea näkemään, mitä ajattelin. Sen kaiken sivuutin, sillä tiesin, että olit minun harha-askeleeni. Tiesin, että mitä tahansa pyytäisit, sen sinulle antaisin. Kyselemättä, miettimättä seurauksia.

Ja tuli se päivä, jona pyysit minulta seuraani. Pyysit minut luoksesi. Olit masentunut ja surullinen. Tahdoit saada lohtua. Näin sen selvästi, mutta siitä huolimatta sanoin tulevani luoksesi. En minä voinut sinulta sitä kieltää.

Saavuttuani puhuit sanoja, joita en käsittänyt, puhuit sanoja, joita en kuullut. Paljon puhuit ja maalailit sanoillasi maisemia, joita en nähnyt. Minä istuin hiljaa ja katselin sinua. Jostain olit löytänyt liekin silmiisi ja se leimahteli, kun tunteesi nousivat pintaan. Siten se liekki lumosi minut ja sai minut ymmärtämään sinua tavalla, joita sanojasi kuuntelemalla en olisi koskaan ymmärtänyt.

Minä näin sinun ajatuksesi, mutta liian myöhään ymmärsin, sillä hetkellä kun katsoit minuun, sen yhden kerran ja lopetit puheesi, sinäkin näit minun ajatukseni. Sinä näit suoraan minun mieleeni, näit vaaleansinisen sieluni, joka itki kyyneleitä ymmärtäessään, että sinä näit sen.

Sanoit, ettet koskaan ollut nähnyt kuinka kaunis olin. Sanoit, että olit nähnyt minusta unta, muttet tiennyt, että se olin minä. Sanoit ruusuisia sanoja, merkityksettömiä sanoja, sillä et niillä minua enää olisi voinut voittaa itsellesi. Sen olit tehnyt jo kauan sitten.

Nousit ja kävelit taakseni. Laskit kätesi olkapäilleni, kuiskasit jotain minulle, mutta sanasi olivat turhia. Kaiken mitä tiesin unohdin, kun painoit pehmeän suudelman kaulalleni. Sidoit minut yhä tiukemmin kiinni rakkauteeni sinua kohtaan ja tiesin, mitä halusit. Ja en minä sitä sinulta voinut kieltää.

Tarinaksi muunnettu Edith Södergranin runo

Sumire