Porzellan
Sade kasteli minut kokonaan, punaiset hiukseni liimaantuivat iljettävinä märkään selkääni. Silti seisoin lasikuistimme huojuvilla puurappusilla pää kohti taivasta ja kiroilin – pysy vahvana edelleen. Pysy. Älä luovuta. Vahva nainen. Älä.
Oloni on tyhjä, vaikka sain äsken kuulla asian, jota olen odottanut kuulevani viimeiset kolme kukkaista vuotta. Sinä, kaunis Nataliani, odotat lasta, meidän lastamme, vaikken minä koskaan voisi olla lapsen biologinen vanhempi. Vain sinä, tumma Natalia ja se yksi hörökorvainen, jonka nimeä en tahdo muistella. Lasikuistin huojuvilta portailta näkee sisälle keittiöön, siellä sinä istut itkemässä. Olet laskenut pääsi teatraalisesti käsivarsiesi päähän ja hento kehosi vavahtelee niin, että runsaat, vallattomat, herkullisen tummat kiharasi liikahtavat aivan kuin sinulla olisi taas se kolmen tunnin hikka, jolle nauroimme, kun oli kesä ja hehkuvan lämmin, ja oli rakkaus ja kylmiä mansikoita. Oli rakkaus. Nyt nostat pääsi ja vilkaiset minuun, käännän nopeasti selkäni. Käännän päätäni ja näen, että olet laskemassa kylmää vettä kuppiin. Minun isoäitini ostamaan juhlallisen siniharmaaseen kuppiin. Minun posliinikuppiin. Minun. Viet siniharmaan posliinikupin huulillesi ja voin tuntea kylmän veden juoksemassa nielussani. Jano. Tahdon vettä. Tahdon sinut. Tahdon.
Tyttö! Hihkuit, se on tyttö!
Juoksit vallattomat, runsaat, herkulliset, suklaanväriset luonnonkiharasi pomppien vanhasta oranssista kulpasta ulos ja riensit keittiöön, jossa tiesit minun istuvan siniharmaan posliinkupin ääressä nauttimassa kylmää vettä. Sinun poskesi loistivat punaisina ja hehkuit hempeänä äityttäsi. Hihkuit, että meille syntyy tyttö. MEILLE. Ei sille, jonka nimeä en viitsi muistella. Puhuit silloin niin sievästi meistä, että menin pyörryksiin ja olin oikeasti onnellinen, sait minut unohtamaan kokonaan tulevan suloisen elämän toisen biologisen vanhemman, sen jota en tahtonut muistaa. Sait minut hymyilemään ja suutelemaan sekä hyväilemään pyöristynyttä vatsaasi. Sinä sait minut tuntemaan, että minä olen se, jonka kanssa tuo elämän korea kukka sai alkunsa. Sait minut laulamaan vatsallesi iltaisin koreita taistolaislauluja. Koreita lauluja. Minut.
Sitten sinä et enää tullutkaan. Et aamulla, kuten ensin luulin, et illalla kuten luulin aamun mentyä. Et tullut. Olit poissa. Et soittanut, et vastannut puheluihin, ei viestiä, et vastannut jättämiini viesteihin. Ei mitään. Ei. Kunnes eräänä yönä kolmena aikaan kuulin kuinka oranssi kupla ajoi rämisten pihallemme. Kuulin puhetta, tiesin että siellä vaihdettiin suudelmia. Minä tiesin. Tiesin niin hyvin.
Kylmät katseet, halveksivat kosketukset.
Olin kylmä ja vihainen kuin saaliinsa menettänyt Kuha. En pystynyt katsomaan sinua silmiin, sillä tiesin kuinka ne olivat katsoneet himoiten jotakin toista. Ei minua. Ei enää koskaan minua. Kun astuit ovesta sisään laahustit pyöristyneen vatsasi kanssa vihreään makuuhuoneeseen, riisuit ponchon päältäsi ja asetuit parivuoteen keskelle makaamaan. Ei tilaa minulle. Ei missään. Ei vuoteessa. Ei sydämessäsi. Ei. Tiesin, että oli aikani siirtyä olohuoneen valkoiselle nahkasohvalle oranssin uinupeiton alle. Nielin katkerana kaikki tuhannet kirpeät kyyneleet. Hetken päästä kuulin vienon kuorsauksen suustasi ja menin rikki. Kyyneleet tulvivat kalvakoilla kasvoillani ja riensin keittiöön. Siniharmaa posliinikuppi. Ei sitä enää ole. Vain pieni siniharmaa posliinisirpale lasisella pöydällä. Aina näkyvissäni. Aina mielessäni.
Se yö. Se huuto. Se kaikki.
Heräsin tuskastuneeseen hengitykseesi. Uskoin, että nyt mennään. Pakkasin kaikki rakkaimmat tavarasi nopeasi verkkokassiin, heitin sen oranssiin kuplaan ja seuraavaksi autoin sinut parhaani mukaan sen uumeniin. Istuin kuskinpaikalle, sinä makasti pienessä tilassa takapenkillä ja ähisit. Jalka kaasulle ja menoksi. Se oli hurjaa. Kirskuva pysähdys Kätilöopiston oven edessä, sinä ylös ja synntyssaliin ja minä jäin istumaan oranssiin kuplaan. En pystynyt tekemään mitään. Ei minun tarvinnut. Ajoin kulpan parkkipaikalle ja astelin vakavin ja huojuvin askelin sairaalaan. Haisi pahalle. Kuuden tunnin päästä sylissäni, sievästi kapaloituna, oli tyttövauva. Pieni enkelikiharainen tyttö. Vieno. Vieno. Äitisi mukaana. Vieno. Vieno. Vieno. Rakastuin.
Me? Meitä ei ole. On vain sinä, minä ja tuo lapsi, Vieno. Ei meitä. Kaikki erikseen. Ihan kaikki.
On jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen.