Määränpää tuntematon

      Olen vaeltanut valtamerissä,
     Olen kulkenut halki aavikoiden.
        Olen luullut löytäneeni oman paikkani, 
       olen olettanut muiden seuraavan.
      Olen eksynyt mantereille,
            jossa he puhuivat vierasta kieltä.
          Olen yrittänyt ymmärtää,
                           ylittää rajan,
                   vailla järkeä olen liikkunut.
         
     Olen saapunut matkani päähän,
         Olen katsonut tähteä silmästä silmään.
       Olen uhrannut viimeiset hetkeni,
               viimeisen hengenvetoni.
      Luulin niin paljon,
            kuvittelin mahdottomia.

      Olen matkannut helvetin halki, 
        satuttamatta itseäni sen ikuisiin liekkeihin.
    Olen pelannut korttia Kuolemaa vastaan
                   voittaen.
        Luulin jo kuolleeni ajan hampaisiin, 
          hukkuneeni pohjattomaan mereen,
           hävinneeni eilisen lehdille.

   Yhä olen tässä.
      Illuusiomaisesti roikun yhden tikun varassa,
                  päästämättä irti,
                luovuttamatta.
      Jokin kipua vahvempi pitää minua hereillä.
     Jokin iloa heikompi uuvuttaa minut uneen.
       Kuitenkaan mikään tuska,
                mikään onni, 
             ei ole poistanut minua kokonaan.

    Yhä kuljen täällä, 
      sidottuna tähän hetkeen.
 Luulin kaiken olevan helppoa kuin
             silmien räpäytys,
               sormien näpäytys.
   Kaiken eteen joudun uhrautumaan,
         yrittämään uudelleen
                 ja uudelleen.

     Useat kerrat olen hajottanut kaiken sen,
           minkä eteen näen vaivaa.
   En jaksanut enää yrittää.
      Kuinka sokea olenkaan, 
     Kuinka viisaana itseni näenkään.

 Kuin perhosen siivillä kuljin
      halki tuhansien metsien, 
        järvien, merien.
  Mutta ne siivet olivat heikommat
   kuin se taakka,
 jota laitoin ne kantamaan.

  Kuitenkaan perhonen ei luovuttanut.
    Yritysten ja erehdysten kautta
            löysimme tasapainon.
 Liidimme kuin haukka 
  tummalla taivaalla.
    Lensimme kuin aamunkoi,
   kurkottelimme kohti tähtiä.

   Kunnes perhosen siivet sulatettiin,
     raudoitettiin tämän maan multiin.
  En enää nähnyt sinitaivasta,
            kuullut lintujen laulua
               korkealla taivaalla.
      Vaelsin vailla päämäärää
        maan routaisessa syleilyssä.
    En tiennyt ajasta,
                   paikasta, 
                         huomenesta.

   Halluusiomaisesti olin hengissä,
                hengitin raskasta ilmaa,
             join tummunutta vettä.
           Katsoin mustuneita pilviä,
         suodatin auringon säteitä.
Kuitenkaan mikään tuska,
         mikään onni,
           ei ole poistanut minua kokonaan.  

zaca