Turniosta

Se nousi taivaanrannan takaa
    kuin aamurusko,
 peitti taivaan mustalla harsolla
     kuin yövaippa.
Repi taivaankannen täyteen pieniä reikiä.
 Ajatukset se ristiinnaulitsi 
         jousimiehen tähdistöön.

Tuoksu ilmassa oli tutumpi
  kuin mikään muu.
 Se oli iljettävän itsekeskeisyyden haju.
Suuni maistoi vain verta.
Olin inhosta rimpuillen purrut huuleni 
                           halki.

Kaukaa kuului kaiku.
  Se toisti samaa säettä,
 kuinka toinen iski
    ja toinen musertui nyrkkien alle.

Jähmetyin paikoilleni 
  niin kuin silloin joskus.
En halunnut antaa kenellekään syytä
          nöyryyttää minua enempää.

Ja jossain ulvoi hän, 
        kenen lapsia syljemme suusta
     kuin sitkeitä lihapaloja.
Hän itki tuskastaan aamukasteen mustalle maalle.

Ranta oli veren velloma,
  meri oli muuttunut elämän mehuksi.
Hulluimmat meistä joivat sitä
    vain janoaan sammuttaakseen.

Vielä hetken lapsi nukkui
   kehdossaan tuulen tuudittaessa.
Kunnes julma käsi peitti sen kasvot,
 jotta ei olisi enää viatonta,
   ketä kuvottavasti tulisi palvoa.

He eivät voineet sille mitään,
              eivät yrittäneetkään.
Toiset seurasivat elämää katsojan paikalta,
    eräät tunsivat kurkussaan tuskan kyyneleet.

Minä muutuin enemmän kiveksi,
   mustan taivaan ja murtuneen maan
                            vuoteelle.
Enkä halunnut antaa kenellekään syytä
             nöyryyttää itseään enempää.

Kaikkea se mieli ajattelee, kun sille antaa mahdollisuuden... Ja onneksi on asioita, mitä ei tarvitse ymmärtää..

zaca